Aina on joku vaatimassa jotaki, mutta se on luonnollista, kuuluu elämän menoon. Vai kuuluuko? Ainahan sitä tietty voi vaatia ja sitten vastaavasti jättää vaatimukset täyttämättä, mutta moniko meistä mahtaa todellisuudessa päättää ettei nyt pyrikään sinne ylimaallisen superiin suoritukseen, oikeastaa missään asiassa? Tekee simppelisti vaan oman parhaansa. Varmaan aika harva. Tai voiko oikeastaan ajatella että ihan vaan on oma ittensä eikä suorita taukoamatta jonkun muun oletusta, pyyntöä tai toivetta? Melkolailla ei kai koskaan.
On melkonen homma suorittaa kaikki niinku "kuuluu". Kun muutetaan kotoa niin kuuluu kouluttautua
hyvin, mennä töihin, hyviin töihin ja saada paljon rahaa ja maksaa
veronsa kiltisti. Töissä kuuluu tehdä ylitöitä aina kun pyydetään ja kaikessa täytyy joustaa. Työstä saaduilla rahoilla kuuluu ostaa iso talo, jossa on kiva piha ja
perheauto, jos jotain jää niin sen voi vaikka sijoittaa sitten
eläkesäästämisen muodossa. Sitten kun puitteet on kohdallaan,
naimisiinmeno mukaanlukien, kuuluu tehdä korkeintaan kaksi lasta ja elää
kesto-onnellisessa parisuhteessa vailla taloudellisia murheita
käsittämättömän kilttien lasten kanssa. Jep. Onnittelut niille jotka
voi rehellisesti sanoa joka kohdan täyttävänsä.Sitten kun puitteet on kunnossa voi katseensa kiinnittää siihen sisältöön, kotiäiti ei saa näyttää kotiäidiltä, muuten tulee sääliviä katseita. Lasten kuuluu harrastaa, hyviä harrastuksia tietenki, taidetta, musiikkia ja liikuntaa. Mielellään niitä kaikkia, että pysyy tasapaino. Lasten vaatteet pitää olla muodinmukasia, luonnollisesti myös vanhempien kuuluu pukeutua asiaankuuluvasti Puman ulkoilupukuun ja Adidaksen kenkiin. Paitsi naisilla on tietty kyläkaupassaki piikkikorot ja pillifarkut ja pirun piukka perä. Ne perät hankitaan paikallisilla jumppatunneilla, mielellään zumbassa tai kahvakuulassa, voi myös halutessaan juosta maratoneja. Ja jumpassakaan ei voi muuten ihan missä vaan vaatteissa käydä, silloinkin saa sääliviä katseita.
Pohdin pohtimasta päästyäni ja silti totesin vain yhden tilanteen olevan olemassa, ainakaan mun mieleeni tulleista asioista, jolloin voi todeta olevansa ihan mitä huvittaa. Yksin kotona ollessa vessassa käymisen. Tämäki toimii vain ja ainoastaan sillon kun on yksin. Näinkin yksinkertaseen asiaan vaikuttanee se oma oletus siitä mitä muut olettaa, ettei sitten vessareissuaan voi muulloin tehdä niinku tykkää? Jos joku muu on kotona täytyy ajatella sitä ettei varaa vessaa koko päivää kuten myös niitä noin miljoonaa muuta asiaa mikä täytyy muiden kohdalla ottaa huomioon. Onko jollaki muulla jo hätä, löysiköhän ne sitä paitaa, pitäis varmaan mennä auttamaan kun lapset huutaa..niinku tiedätte. Onnittelut siis niillekin jotka asuu yksin, voitte toteuttaa olemattomuuttanne paljon useammin kuin me joilla samankaton alla asuu joku muukin!
Mitäköhän oikein tapahtuis jos kaikki ihan vaan olis mitä tykkää. Piittaamatta siitä mitä muut tahtoo meidän olevan. Ja missä voitais ajatella menevän raja? Kuka sen rajan määrittelee niin että se sopii kaikille, tai siis tarvisko sen sitten sopia kaikille. Vai saisko jokainen määritellä itte oman olemisensa rajat. Jos ei halua näyttää miltä muulta kuin kotiäidiltä niin mitä sitte? Jos vaan menee tukka pystyssä kauppaan, jalassa tuulihousut ja äidin vanhat kumpparit. Jos ei huvita raijata huutavia lapsia niihin hienoihin harrastuksiin nii mitä sitte? Liikkua voi muutenki kun tanssitunnilla ja taiteeksi riittänee kotiaskartelu. Jos ei laittaiskaan rahojaan citymaasturiin vaan ajaiski sillä vanhalla pösöllä ja pistäis rahat vaikka johonki ylisuperhienoon reissuun mistä on aina haaveiltu? Tai ostais vaikka kultalusikat, arjen pikku ylellisyydeksi. Lopulta varmaan joku päivittelis sitä miltä kukaki näyttää. Joku vois jopa olla käsittämättä että kaikki lapset ei tahdo samoja asioita. Tai sitä miten voi olla sijoittamatta rahojaan vastuullisesti. Ei siis ehkä edes tapahtuis mitään katastrofaalista.
Jokainen meistä, joka päivä, melkeinpä koko ajan suorittaa jotakin olettamusta ja sitten jos ei siihen yllä koetaan kovaa syyllisyyttä. Miksi? Ei kai ihan aina voi olla hyvä, ihan kaikessa. Saahan sitä tavoitteita ja haaveita ja kivoja mielikuvia olla, mutta jos ei yllä niihin niin voisko silti tuntea itsensä ihan hyväksi? Ylenmääräinen paine olla hyvä ja suoriutua kaikesta odotetusti lisää varmasti ties mitä riskejä, vaikka niistä ei kukaan kohisekaan. Pahimmillaankaan se ettei ole super, ihan aina, aiheuttaa päänvaivaa vain muille, joten ystävät hyvät, ottakaa iisisti, edes hetken, edes joskus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti