Kiire jo on, kiire jo on...

No nii, ja taas on menny vaikka kuinka kauan ennen ku oon tähän näppikselle ehtiny sillai istahtaan että ottaisin ja paasaisin taas vähä. Tuola tämän vuoden ensimmäisessä kirjotuksessani taisin esittää toiveen että se elämä tosiaan olis jotain muutaki ku pelkkää pirun laihduttamista ja onhan tähän taas mahtunu, tavallaan. Mutta hampurilaiset ja majoneesi, ne huuuuuttaaaa mulle! On tosiaan poikettu on tsadissa kahtelemassa että mitenkäs sitä oikei hukkuukaa siihen vilskeesee ku on tottunu tähän rauhaan ja hiljasuuteen. Poikettu on myös pohjanmaalla, toteamassa että meillä ei tosiaan ole tuota edellä mainittua rauhaa ja hiljasuutta, ainakaan verrattuna niihin heppuihin ketä sielä majailee.

Vois alottaa siis ihan siitä, että sairastamista on meidän kokonaisuudessa tänään tarkalleen 14 päivää takana. Vaikka itte onki säästyny niin äidin pikku kullannuput ei. No, kuten kaikki äidit tietää niin onhan se ihan ihanaa ku omat ihanat sairastaa. On ne vaan nii käsittämättömän ihania sillon. Eiks juu..? ;) No menihän nuoki, reissut ihan siinä sivussa muuten, mutta ompa ehkä ihan pakko palata tuohon käsittämättömään raahallisuuttee mitä tuola aakeilla laakeilla oikei on. Siis, my sunshine alkoi ihan tosissaan esittää merkkejä sairastumisestaan tai oikeammin tarpeestaan moikata tohtoria matkalla aakeille laakeille. No eipä siinä, puhelin käteen ja soittelemaan. Sanotaanko vaikka nätisti niin, että kun soitin noin seitsemänteen yksityiseen lääkäritaloon ja olin pikkusta vaille saada taaaaas vastauksen ei oo niin ilmoitin ilmeisen riittävällä tunteella että lapsi. Lääkäriin. Tänään. ja sain kuin sainki iltailta ajan. Terveyskeskus käski kattella vielä pari päivää, muut laitokset totesivat lähinnä että tuossa ens viikolla olis aikoja, kun soitin siinä maanantaipäivällä. Eli ensimmäinen käsittämättömyys oli kohdattu, sielä ei ole lääkäreitä. No, lääkäriin sitte tosiaan päästiin, 45 km sivu oli matkaa. Helpon helppoja illalla jo tosi kipeän lapsen kanssa. No, olihan sielä lääkäri, ihan asiallinen, kai joku neron nurkissa kun erikoislääkäriksi oli itsensä ehtinyt hikisesti hiukan yli kakskymppiseen mennessä lukasta. No lääkereseptit saatiin ja kiiteltiin. Maksuluukulla tuli sitte mieleen kysästä että missäs se lähin apteekki olikaan. No, onhan se siinä nurkalla, mutta auki vasta huomenna. Ensimmäiseen auki olevaan apteekkiin on sellanen 100km. No great. Minä "maalainen" en enää käsittäny yhtään että olin menny luulemaan olevani ihan maalta. Onneksi paikallinen terveyskeskus ja sen kivat, varsin rauhallisesti toimivat, tädit anto meille selviytymispakkauksen, että aamuun edes pärjätään. No, olihan siinä kommervenkkejä. Mutta saatiin me viimein ne lääkkeet lapselle, lapsi nukkumaan ja mikä tärkeintä olo helpottumaan. Mutta minä, en päässy, en sitte millää yli siitä että ei, täällä ei ole lääkäreitä. Ei, täällä ei myöskään ole avoimia sairaaloita. Ei, täällä ei tosiaan ole kyllä avoimia apteekkejakaan. Että onnea vaan sille joka päättä sairastua kunnolla keskellä yötä. Joku heppu taisikin todeta että "pittää vaa pärijätä tai sitte voi kuolla". Kiva. No, nyt ollaa jo kotona ja täälä sentään rahalla saa. :)

Jotenki nuo aakeet laakeet aina muistuttaa mua siitä, miten me ihmiset tehdään aina tästä elämästä itte niin kovin jämptiä. Tai ainaki mä teen. Enkä siis aina sielä käydessäni kykene käsittämään sitä raakaa faktaa ettei niillä tosiaan ole kiire mihinkää. Nii lörpöttelee oven suussa aina ja kauan. Tai kaupassa, kumman kauan saattaa pelkkä kahvin ostaminen kestää. Toisaalta onhan sitä vähä joskus kateellinenki, mä kun oon kai joskus ittekki osannu ottaa ihan sillai raahassa, hätiköimäti. Sen huomaa varsinki näin kun on pakko-oleillu sisätiloissa sen 2 viikkoo. Eikä ihan tältä rulijanssilta oo sitte kerinny asioita hoitamaan. Nyt ne sit kaatuu päälle. Deadlinet huutaa hoosiannaa, hommia on tekemättä käytännössäki. Ja sit jotenki täälä ne asiat ei vaa kertakaikkiaan odota. Ei ainakaan niinku ne odottaa tuola aakeilla laakeilla. Ehkä tarttis nyt sit muistaa, et kun alkaa tätä sumaa purkaa, niin ei tosiaan ottais niin kovin raskaasti kaikkee. Tai siis ni, voihan sitä yrittää ainaki... ;)

Jos sitä siis ihan vaan nopsasti hoitais yhen tapahtumapäivän, sit opparin, ja vapaasti valittavat, työnhaun, laihduttamisen, protskut,hiilarit ja rasvat nääs, kuntokuurin, sen 600% lisäyksen, lapset, kodin ja perheen, ruokaostokset, nii joo sen toisenki tapahtumajutun, vaikka ihan kiiru ei vielä olekkaa, sit alkais ompelee,rentoutuis, hoitais parisuhdettaan ja ehkä olennaisinta, sairastais. Nii, että joo, ollappa aakeilla laakeilla ja vaikka pikkusen pienemmällä pätemisentarpeella paiskattu nii voishan siitä edes jonku yli vetasta. ;)

Jokseenkin syvä lähtökuoppa..

No nii, sehän on tämäki viikko pyörähtäny käyntii ja siinä sivussa menny jo melkein ohittekkin. Reissuleskenä toimiminen kahden prinsessan ja koiran kanssa, aktiivisuus sielä ja täälä, neverending ottalohko särky ja siihen päälle eka viikko laihduttamista nii ehkä on tosiaan ihan kiva että se viikko on jo kohta ohi.Aktiivisuus on kai itse aiheutettua, mutta oman elämän rajoittuminen noin kouralliseen ihmisiä viimeisen parin vuoden ajalta (ei siis missään nimessä sillä etteikö tuo kourallinen olisi ollut enemmän kun kallisarvoinen näinä vuosina ja on toki sitä edelleen) aiheutti halun kaivella menneitä ja olla vähän samaa mitä aiemminki oli. Järjestöaktiivi. No, sinne siis, suoraan vaan lusikka kaikkiin soppiin. Olishan sen tosiaan pikkusen toisinki voinu alotella kun täysillä, mutta se oli se musta-valkojuttu kun aiheuttaa sen ettei joko on mukana tai ei ole. Ja taas siis mennään. Ja vaikka kalenterista löytyy vielä pari tyhjääkin viikonloppua niin onhan tässä kaikenlaista tulossa. Että terve vaan vanhat tutut, vaikkakin varmaan hiukan eri kuvioista kuin aiemmin ja kovasti paljon tervetuloa uudet tuttavuudet.

Itseään ei kuulemma sais unohtaa, se aiheuttaa kuuleman mukaan pöllöytymistä. No, nii.... Tuloshan saattaa löytyä täältä näppiksen nurkista. Kukin tehköön itse johtopäätöksensä. On nimittäin uusien kuvioiden myötä käsittämättömän nautittavaa vetää sotamaalaus taas naamaan pelkän naamarasvan sijasta ja vetää jalkaan farkut lökäpöksyjen tilalle. Puhuakkin taitaa enemmän kaikesta ihan erilaisesta, tulevien palaverien työjärjestyksistä, kuka tapahtumajärjestelyt hoitaa tai ihan vaan vaikka huonosti onnistuneesta tarjoilusta. Kummasti siinä unohtaa kertoa päivän vaippasaldot tai ruokarulijanssit. Kaiken hälinän keskellä saattaa siis peräti huomata olevansa ihan ihmissukuun kuuluva mökkeytyneiden harakoiden ja pöllöjen maailmasta karanneen sijasta. Toki paluu arkeen on aina pikainen, mutta ompa akkuja taas hetkeksi ladattu. Ja sitä paitsi seuraavana päivänä saa taas näyttää oman valinnan mukaan joko harakalta tai pöllöltä.

Sit jos on niin hullu että julkisesti päättää aloittaa uumansa etsimisen pöllöytymisen vähentämisen lisäksi niin sitä saattaa käydä mielessä että kannattikohan se... Kun lähtee siitä että on suklaaholisti, kotiäiti (lue: jääkaappi aina vieressä) ja laiska niin sitä saattaa olla pikkiriikkisiä alkukankeuksia tiedossa.. Nimittäin kun laskee sitä ja laskee tätä  eikä viikossa olekaa pudonnu heti kymppiä niin sehän on ihan epistä! Sitäpaitsi superdieetilläki ollut täti laihtu noin vaan 30kg, (johon en sitten edes yritä, ettäs tiedätte) hymy naamalla koko ajan niin että miks mä en muka? Vaikka oon jo vaikka kuinka monta sivua laskenu numeroita ja käyny kerran lenkilläki..? Enkä ole kun kerran mässyttäny. No varmaan siks, että itseään muka tarttis ottaa takalistosta kiinni ja rueta oikeisii hommii eikä vaa puhua läpiä päähänsä. Joka tapauksessa, entäs jos tahtoo syödä, hyvin ja paljon? Entäs jos reenais sillai mielikuva harjotteilla, sängyn pohjalta? No se ei kuulemma auta. No, se on se todellisuus. Halus tai ei. Ja hyväksyttävä kai se on.

Lopulta mä menin sitte tosiaan ja kysyin, miten se uuma löytyy, sellaselta joka oikeesti vähä tietääki jotai uumien etsimisestä. Ja no, pitiki mennä kysymää. :D Se aatteli haastaa meikäläisen kaikki mahdolliset kapasiteetit ja ihan tosissaan. Ja ajatteli kai mussa olevan piileviä kykyjäki. Kun liikuntaa lisätään nykyiseen verrattuna sellanen 600% ja kaikki (niin, KAIKKI) ruoka-asiat pitäis laskee mitä suuhunsa laittaa niin ajattelin että tarttis varmaan tosissaan ottaa itteensä niskasta tai käskee jonku potkasta persuuksille että saa sen kaiken aikaan. Ei kai se niin justii sit oo, loppujen lopuksi, tiiättekö, ainakaa se että onko se uuma ihan kunnolla olemassa vai vaan vähä. Onhan sen uuman reunat ainaki löytyny ennenki, ilman kauheeta hommaa. No, ei siihen sitte lopulta tarvittu ku puntari ja mittanauha niin matka hyvä uumaiseksi piukkaperäksi sai alkaa. Tällä kertaa ihan uusin reseptein, aiempaa pitemmällä ja toivottavasti paljon pysyvämmällä kaavalla kun tähän asti. Ja kyllä aion tehdä niin ku käsketää. Vaikka ehkä totean vielä monta monituista kertaa olevani ihan hullu. :)

Joten. Kiitos niille jotka kattelevat mua vielä syksylläki. Onnea niille jotka kattelevat ennen sitä jatkuvasti. Anteeksi niille jotka ovat käytännössä pakotettuja siihen. Nimittäin. Hermot, jo valmiiksi riekaleina. Pinna, olematon. Tehtävä, mahdoton. Mutta koska mä oon mä niin periksi en p*rkele anna.

Kohti kadonneen uuman metsästystä..

Niinhän se meni tuo vuosikin ja vaihtui. Ja luonnollisesti niinkun asiaan kuulu, uuden vuoden kunniaksi lupaillaan aina vähän kaikenlaista. No minä menin hulluuttani ja lupasin, niinkuin varsin moni muukin nainen, alkaa metsästää sitä raskauksien, makkaran, suklaan ja grilliruuan viidakkoon kadonnutta uumaa. No, on mulla toinenkin syy, seisominen kaikkien ihmisten edessä alttarilla ei innosta, jos ei ole edes uumaa. Ja jo innostuneille tiedoksi, olen kaasona. ;) Mutta alttarilla kumminki!

Eipä ole tullut tätä blogiakaan aikoihin kirjoiteltua, kaikenmaailman selitysten takia, aion parantaa senkin tapani. Ja vaikka aionkin kertoa mulle ohi mennessä huutavista berliininmunkeista ja supisevista suklaapatukoista, pyhästi lupaan ettei blogi edelleenkään ole pelkkä laihdutusblogi, ainakaan ehkä. Mulla toivottavasti on myös muuta ajateltavaa. Luultavasti ainakin mopoautot saavat vielä osansa. Ja ne piukkaperät joista on jo aiemminki ollu puhetta.

Lähtötilanne uuman metsästykseen on, nooo, paha. Uumaa ei ole. Kiloja, liikaa. Senttejä, vielä enemmän liikaa. Tavoitteena siintää jossain maailman äärissä (tai mieluummin kyllä tuola syyskuun nurkissa jo) kiloja, vähemmän. Senttejä, paljon vähemmän. Eli, en kerro. En kiloja enkä senttejä. Eipähän tarvii sitten selitellä, miten olenkin onnistunut niin hienosti ylittämään tavoitteet heittämällä. ;)

No, kun laihduttamisen (ja lihomisen) ammattilainen käy töihin, on kai viimein myönnettävä pari juttua. Tieto ei riitä jos ei sitä käytä. Ja olen mä myös paatunut taparikollinen. Ja sitä on myös tuo toinen kaupassa kävijä, joka tässä huushollissa asustaa. Vaikka se onkin huutava vääryys että toiset voi vedellä mitä haluaa, kuinka paljon tahansa ja kuinka usein tahansa, tulee siihenkin loppu. On meinaan tuo puolisko ottanut ja lyönyt vedon. Aikoo olla rantakunnossa kesällä. No, se auttaa. Siis se, että kaupasta ei enää osteta matkaevästä kotimatkalle, siis suklaata. Eikä kotiin päästessä tarvi heti alkaa haaveilla siitä iltapalasta, yleensä suklaasta. Ja viikonloppua varten ei tarvi laahata kassillista herkkuja, sitä samaa suklaata. Bensaakin muuten taitaa säästyä, kun ei tarvii aina illalla, jos suklaa on loppu tai muuten vaan pikku huiko, lähtä kauppaan hakemaan suklaata poiketen siinä ohimennessä vähän mutkan kautta Hesellä.

No, mutta niin, niihin myöntämisjuttuihin ja karuihin faktoihin. Olen suklaaholisti (jos se jollekin ei jo tullut selväksi). Olen maailman parhaimmistoa kaikenmaailman selittelyissä, sen miksi en voi lähteä vaikka jumppaan tai miksi just nyt on pakko se munkki saada ja heti. Olen myös laiska, ihan patalaiska. Sohva vain kertakaikkiaan on paljon kivempi paikka kun räntäsateinen lenkkipolku. Ja liha on heikko, aina, joka kerta sorrun jossain kohtaa ja aina väistämättä se johtaa selittelyyn ja siinäpä se sitten taas olikin. Suklaa voittaa, joka kerta. Itsensä huijaamisessa olen kans aika hyvä, ehkä liki paras siinäkin. Sortuessa herkkuihin selittelen ittelle että kyllä mä sit taas huomenna jatkan, yeah right. Ei siis liene mikään yllätys että se uuma on hävinnyt, aina uudelleen ja uudelleen.

No tähän tämän kertaiseen soppaan kun lisää pari termiittiä, isännän joka tavoittelee rantakuntoa eka kertaa ikinä (eikä siis tosiaankaan tiedä mitä vielä on edessä), mun suloiset ja pitkät hermot, kotiäitiyden ja opiskelun niin on aika valmista. Ja olen muuten melko mestari jos edes ne ensimmäiset neljä viikkoa kun puolisko on paikalla vain viikonloppuisin pärjään ilman kovin pahoja selityksiä. :)

Mutta onneksi, jos julkisesti myöntää aikovansa löytää uumansa, on kai se vähä pakko löytää, edes hetkeksi ennen sen uutta menetystä. Mulla kun on tapana saada aikaan jos haluan, yleensä en vaa kertakaikkiaan viitti. :) Nyt siis, tai siis maanantaina tai tiistaina vasta, alan vahvasti vahvaksi ja lopetan selittelyn ja ehkä jopa otan itteäni niskasta kiinni. Sitä ennen nämä, noin kolme (3) vuorokautta otan ja vedän kaiken sen mitä seuraavaan pitkään aikaan ei tarvi vedellä. Olisi ihan liian rivoa kertoa tässä mitä ja paljonko joten totean vain että paljon. Ei sellanen laihojen paljon vaan sellanen lihavien todella paljon. Ompahan ainakin mistä pudottaa. :D