Jokseenkin syvä lähtökuoppa..

No nii, sehän on tämäki viikko pyörähtäny käyntii ja siinä sivussa menny jo melkein ohittekkin. Reissuleskenä toimiminen kahden prinsessan ja koiran kanssa, aktiivisuus sielä ja täälä, neverending ottalohko särky ja siihen päälle eka viikko laihduttamista nii ehkä on tosiaan ihan kiva että se viikko on jo kohta ohi.Aktiivisuus on kai itse aiheutettua, mutta oman elämän rajoittuminen noin kouralliseen ihmisiä viimeisen parin vuoden ajalta (ei siis missään nimessä sillä etteikö tuo kourallinen olisi ollut enemmän kun kallisarvoinen näinä vuosina ja on toki sitä edelleen) aiheutti halun kaivella menneitä ja olla vähän samaa mitä aiemminki oli. Järjestöaktiivi. No, sinne siis, suoraan vaan lusikka kaikkiin soppiin. Olishan sen tosiaan pikkusen toisinki voinu alotella kun täysillä, mutta se oli se musta-valkojuttu kun aiheuttaa sen ettei joko on mukana tai ei ole. Ja taas siis mennään. Ja vaikka kalenterista löytyy vielä pari tyhjääkin viikonloppua niin onhan tässä kaikenlaista tulossa. Että terve vaan vanhat tutut, vaikkakin varmaan hiukan eri kuvioista kuin aiemmin ja kovasti paljon tervetuloa uudet tuttavuudet.

Itseään ei kuulemma sais unohtaa, se aiheuttaa kuuleman mukaan pöllöytymistä. No, nii.... Tuloshan saattaa löytyä täältä näppiksen nurkista. Kukin tehköön itse johtopäätöksensä. On nimittäin uusien kuvioiden myötä käsittämättömän nautittavaa vetää sotamaalaus taas naamaan pelkän naamarasvan sijasta ja vetää jalkaan farkut lökäpöksyjen tilalle. Puhuakkin taitaa enemmän kaikesta ihan erilaisesta, tulevien palaverien työjärjestyksistä, kuka tapahtumajärjestelyt hoitaa tai ihan vaan vaikka huonosti onnistuneesta tarjoilusta. Kummasti siinä unohtaa kertoa päivän vaippasaldot tai ruokarulijanssit. Kaiken hälinän keskellä saattaa siis peräti huomata olevansa ihan ihmissukuun kuuluva mökkeytyneiden harakoiden ja pöllöjen maailmasta karanneen sijasta. Toki paluu arkeen on aina pikainen, mutta ompa akkuja taas hetkeksi ladattu. Ja sitä paitsi seuraavana päivänä saa taas näyttää oman valinnan mukaan joko harakalta tai pöllöltä.

Sit jos on niin hullu että julkisesti päättää aloittaa uumansa etsimisen pöllöytymisen vähentämisen lisäksi niin sitä saattaa käydä mielessä että kannattikohan se... Kun lähtee siitä että on suklaaholisti, kotiäiti (lue: jääkaappi aina vieressä) ja laiska niin sitä saattaa olla pikkiriikkisiä alkukankeuksia tiedossa.. Nimittäin kun laskee sitä ja laskee tätä  eikä viikossa olekaa pudonnu heti kymppiä niin sehän on ihan epistä! Sitäpaitsi superdieetilläki ollut täti laihtu noin vaan 30kg, (johon en sitten edes yritä, ettäs tiedätte) hymy naamalla koko ajan niin että miks mä en muka? Vaikka oon jo vaikka kuinka monta sivua laskenu numeroita ja käyny kerran lenkilläki..? Enkä ole kun kerran mässyttäny. No varmaan siks, että itseään muka tarttis ottaa takalistosta kiinni ja rueta oikeisii hommii eikä vaa puhua läpiä päähänsä. Joka tapauksessa, entäs jos tahtoo syödä, hyvin ja paljon? Entäs jos reenais sillai mielikuva harjotteilla, sängyn pohjalta? No se ei kuulemma auta. No, se on se todellisuus. Halus tai ei. Ja hyväksyttävä kai se on.

Lopulta mä menin sitte tosiaan ja kysyin, miten se uuma löytyy, sellaselta joka oikeesti vähä tietääki jotai uumien etsimisestä. Ja no, pitiki mennä kysymää. :D Se aatteli haastaa meikäläisen kaikki mahdolliset kapasiteetit ja ihan tosissaan. Ja ajatteli kai mussa olevan piileviä kykyjäki. Kun liikuntaa lisätään nykyiseen verrattuna sellanen 600% ja kaikki (niin, KAIKKI) ruoka-asiat pitäis laskee mitä suuhunsa laittaa niin ajattelin että tarttis varmaan tosissaan ottaa itteensä niskasta tai käskee jonku potkasta persuuksille että saa sen kaiken aikaan. Ei kai se niin justii sit oo, loppujen lopuksi, tiiättekö, ainakaa se että onko se uuma ihan kunnolla olemassa vai vaan vähä. Onhan sen uuman reunat ainaki löytyny ennenki, ilman kauheeta hommaa. No, ei siihen sitte lopulta tarvittu ku puntari ja mittanauha niin matka hyvä uumaiseksi piukkaperäksi sai alkaa. Tällä kertaa ihan uusin reseptein, aiempaa pitemmällä ja toivottavasti paljon pysyvämmällä kaavalla kun tähän asti. Ja kyllä aion tehdä niin ku käsketää. Vaikka ehkä totean vielä monta monituista kertaa olevani ihan hullu. :)

Joten. Kiitos niille jotka kattelevat mua vielä syksylläki. Onnea niille jotka kattelevat ennen sitä jatkuvasti. Anteeksi niille jotka ovat käytännössä pakotettuja siihen. Nimittäin. Hermot, jo valmiiksi riekaleina. Pinna, olematon. Tehtävä, mahdoton. Mutta koska mä oon mä niin periksi en p*rkele anna.