Peruspäivä Pohjanmaalla

Aamulla voi heti ylös noustessaan alkaa nauttia naapurista kantautuvista mukavista rahan tuoksuista, sellaista aamua ei ole etteikö raha haisisi, tavalla taikka toisella. Perussettiin kuuluu luonnollisesti pirunmoinen, tosin yleensä itseaiheutettu kiire johonki kyläpaikkaan. No, vaikka ihan kaikki mahdollinen sujuiski aamulla sisätiloissa ihan hyvin, hermonsa menettää viimeistään matkan aikana. Ensimmäisessä risteyksessä erehtyy jäämään odottamaan kun näyttää auto aika jo lähellä olevan. No oli, mutta sillä ei ollu kiire mihinkään, joten ehtiny kyllä olis, vähän hitaammallakin autolla. Viimein autojonon, muutaman mersun ja huomattavan monen  täyteen ahdetun tila-auton ohilipumisen jälkeen viimeiseksi jättäytyessä, muistaa heti että ei, täällä ei tosiaan kannata odotella. Onneksi voi seuraavaksi siirtyä vaihtamaan pienemmän vaihteen silmään, kun sillä rahantuoksulla varustettu traktori körryttelee menemään eikä kenelläkään siinä auto jonossa olevalla ole mikään kiire minnekkään. Omanki voi jo siis unohtaa. Siinä kohtaa kun viimein ollaan muutama kilometri ajeltu satasen alueella neljääkymppiä, krinnaa jo sen verran että lupaa pyhästi itselleen painavansa ens kerralla kaasua sen mukaan että kans ehtii edelle.

Jos erehtyy matkalla suunnittelemaan tuliaisten viemistä ja pahassa mielenhäiriössään pyrähtää ihan vain nopsasti kaupasta jotaki hakemaan, voi unohtaa ne akateemiset vartitki siitä myöhässä olemisesta. Tukkupakkausten joukosta tavalliset tuotteet löydettyään voi kassajonossa seisoskellessaan muistella sitä miksi täällä ei pikaisesti pyrähdetä, missään, milloinkaan. Kotiäiti, joka tosiaanki näyttää kotiäidille lappaa pursuilevan täydestä ostoskärrystä niitä tukkupakkauksia kohti hihnaa ja on selvästikin ajatellut pärjätä maidolla seuraavat kuukaudet, niiden tukkupakkausten lisäksi tietysti.

Mutta kun ei kerta kaikkiaan ole kiire minnekkään voi kaupan pihalla vastaan kävelevästä vanhasta puolitutusta vain toivoa pääsevänsä nopsasti eroon ja hetken päästä alkaa hyräillä ”eeei, ei se mennyt niin”.. Vaikka onki kiva toisinaan moikata niin elämänkerran kertaamisen ja tuttujen ja tuntemattomien kuulumisten vaihdon jälkeen olo alkaa lähennellä jo epätoivoa. Koska täällä tosiaan tunnetaan kaikki, täytyy kaikkien asiat näin ollen myös tietää, vaikka ei taas yhteen kymmeneen vuoteen näkiskään.  Hetken päästä kun taas ajelee sen kivan hampaattoman herrasmiehen perässä jolla ei vieläkään ole kiire mihinkään, saa myös muistutuksen siitä, ettei se lyhyeksi muisteltu matka ollukkaan ihan niin lyhyt, vieläkään. Ja perille voi päästä vain ja ainoastaan myöhässä.

Jos vielä menee ja uskaltautuu illalla istahtamaan niin että menojalkaa alkaa vipattaa pitäis aina muistaa tarkkaan harkita kannattaako. Pohjanmaalaisesta ryyppyreissusta kun tuppaa pukkaamaan melkonen päänsärky seuraavalle päivälle. Jos joku ei jo ennen lähtöä tarjoa muutamaa tymäkkää viinalasillista, täytyy olla ollu ihan yksinään lähtöään suunnittelemassa. Täällä ei siis tarjoilla viiniä, vaan viinaa. Käytännössä halusi tai ei. Ensimmäisen huikan jälkeen kyllä taas muistaa senki miksi yleensä tekee paukkunsa itse, niissä olis ihan pikkasen vähemmän viinaa. Mutta, sitä ei sanota, ettei pahoitettas kenenkään mieltä. Nimittäin sen lisäksi että tarjotut kahvit juodaan aina, niin aina se otetaan myös se viina, vaikka ei viinaa koskaan joiskaan. Taksikuskit kiltisti pysähtelee, jos pyydetään, kun ei niilläkään ole kiire mihinkään. Portsari tuntuu tuntevan myös mut, vieläki, eikä siis kohteliaasti enää kysy papereita. Baarissa istuessakaan ei tarvii istua yksin, aina on joku höpöttämässä, halusi tai ei. Ja se joku tuntee poikkeuksetta joko sut, vaikket sä sitä tuntiskaan tai vähintään sun vanhemmat. Luonnollisesti muistaen myös sen miltä sä näytit sillon pikkutyttönä. Sen mieltäylentävyydestä voi olla millon mitäki mieltä. Mutta onneksi se melkein aina tarjoaa sitä viinaa. Loppujen lopuksi keskellä yötä grillijonossa horjuessaan, paleltumispisteessä pakkasrajan paukuttua, silti hyttysiä huitovana, pohjanmaalaisen peruspäivän väsyttämänä, voi vain todeta, että jospa sitä ens kerraks jo oppis että alkaa tosiaan olla jo aika satakuntalainen eikä kertakaikkiaan enää pärjää näille pohjanmaalaisille.

Onpa tosi helppoa olla erilainen!?

Se tilanne kun on mukamas ihan hiljasta. Tuntee sen punan, mikä nousee poskille, ainaki meillä punastelijoilla. Se tunne kun muut kääntyy kattomaan, tai vaikka ei kääntyis niin se tunne kuitenki. Se ahdistus kun tahtoo vaan pois tilanteesta. Ja sit sen tajuaminen että jep, tässä sitä ollaan ja eipä auta. Tietoinen hymy, joka ehkä lähentelee irvistystä, selän suoristus ja katse joka hakee vessaa, mielellään läheltä ja mielellään pian. Vessan löydyttyä pikaiset askeleet sinne. Vessakopin uumenissa silmät kiinni, syvä hengitys ja eikun menoksi. Se nyt vaan on taas kestettävä. Se että poikkeaa joukosta, on erilainen.

Erilaisuuttahan on jos jonkilaista, voi olla väärissä vaatteissa, voi olla ainoa sukupuolensa edustaja, vastakkaista kaliiberia kaikkien muiden kans, tavalla taikka toisella. Kyl te tiiätte. Toisinaa erilaisuus on tahallista. Kapinahengen nostattamat teinit on useimmiten ylpeitä ulkomuodostaan ja näkee sen eteen vaivaa. Tukkaa ei saa harjata ja meikkiä pitääki olla liikaa. Sitten on sitä ei niin tahallista. Ihonväri tai vaikka pituus ei ole valinnaista, siihen ei vaan voi vaikuttaa. Sitte on toki sellasta puolitahatonta. Joku voi olla ihan pirun laiha tai sitte lihava. Ja loppujen lopuksi kaikkia katotaan ihan yhtä kieroon.

Vaatii aika paljon munaa olla aidosti ylpeästi erilainen. Se kuori on eri juttu kun se totuus. Vaikka useimmiten erilaisia kadehditaanki salaa. "Tummaihoisten ei koskaan tarvi laittaa permanenttia.." "Olispa noin isot tissit ku tolla.." "Näkyispä munki kylkiluut edes joskus.." Mutta kadehtiminenhan ei kannata ja jos sitä tehdään sitä ei myönnetä. Ja useimmitenhan asialle voi tehdä jotain, ettei olis erilainen, jos ei kerran halua olla. No ihonväriään ei voi muuttaa tai itsestään lyhempää tehdä, mutta voihan sitä miettiä vaatteita, mitkä ei ehkä niin korosta tummempaa ihoa, tai jos ei vaan käytä korkkareita nii sit ei oo ihan nii pitkä tai silikoneja saa Tallinnasta tai voi laihduttaa tai tai tai.... Nii, ainahan sitä vois jotaki tehdä mutta miks oikeesti tarvis? Ketä varten ne muutokset tehdää? No tasan muita varten. Tai siis käytännössä itseään varten. Ettei tarvis olla erilainen. Että sopis siihen muiden muottiin.

On helppo sanoa, että se on niiden ongelma jos ne ei tajua tai jotakuta häirittee. Todellinen tunne on aika usein eri. Kun laitat sen käden sydämelle niin ihan taatusti löytyy se hetki kun olis niiiiin hienoo ollu olla erilainen ku mitä on sillä hetkellä ollu. Vaikka niinku sielä mummon juhlissa kaikilla muilla oli puku ja sulla vaan farkut. Ja löytyypä sieltä sekin hetki jollon on tullu arvosteltua sitä toista siitä että se on erilainen. Vaikka minkälaiseksi suvaitsijaksi itsensä luokittaa, on varmasti joskus käyny mielessä että miks, oi, miks toi on tollanen.. Sitä sitten selitellään, no kun laihtuminen olis sen terveydelle hyväksi. Tai pienellä meikillä sitä sais itsensä katsos vähä eri näköseksi. Ja nii vaa kerätään kehut siitä kuinka suvaitsevaisia sitä ollaankaan. Ku sitähän yritettiin vaan auttaa. Ettei tarvis olla erilainen.

Ja kun on erilainen seuraa taputtelu olkapäälle, eihän se kenellekkään kuulu. Tai sä oot ihan hyvä tollasena kun sä oot. Tai kyllä se siitä. Tai annat olla vaan. Tai muuta yhtä kliseistä. Se ei auta, ei tipan tippaa siihen että on edelleen erilainen. Se muna pitäis löytyä ihan jokaisesta itsestään ja se miten sen saa löytymään on kiinni meistä muista. Joten, ystävällisesti, ens kerran kun tekee mieli esittää esimerkiksi yllämainitut kliseet, jospa jätät välistä. Kyllä se erilainen tietää, ettei se kuulu kenellekkään, tai että se menee ohi. Keksi siis jotain parempaa tai ole hiljaa ja anna sen erilaisen vaan olla erilainen. Myöskään ne "hyvät" läpät ei toimi, jos se ei oikeasti ole hyviä. Jos se polttaa, tarjoa sille tupakka. Jos se on nainen (ainaki sillon), halaa sitä ihan vaikka muuten vaa, ei vain siks että se on erilainen. Seiso siinä rinnalla rohkeasti itsekin erilaisena, nii ehkä jonain päivänä, se erilainen ei enää tarvii rinnalla seisojaa vaan sillä on yksinäänki tarpeeksi munaa.

Kohti erävoittoa....

Kylmää ja märkää ja pimeetä ja on kylmä ja ahistaa ja ärsyttää. On siis tainnu tulla syksy... Jotku ihmiset on kesä ihmisiä, toiset diggailee syksyä ja mä niiiiiin odotan sitä talvee joskus maailmassa saapuvaks. Nää edellä mainitut kun ei sit kirveelläkään sovi mulle.

Ärsyttää, no kaikki ja ei mikään. Taukoomatta. Välillä kykenee käyttäytymää, ku niinki vissiin kuuluu tehä mut noup, ärsyttää silti. Tänäänki sellanen jo aiemminkin mainittu piukkaperä otti aivoon, oikei kunnolla. Vaikka yleensä ne enemmän vaan naurattaa. Piikkikorot ja pillifarkut ja se ärsyttävän piukka perä. Edes se kokonaan homeen vihree tukka ei sitä tilannetta pelastanu. Ja siis ne piikkikorot, onkohan niillä kävelevällä ihmisellä lainkaa varpaita tai ainakaan enää tuntoo jäljellä niissä varpaissa? Ei kai, tai siis, ei varmasti oo. Sit kun se piukkaperä vetelee vielä kaiken lisäksi munkkia naamaansa sokerit pitkin poskia, meikit silti ojennuksessa, ärsytti vielä enemmän. Sillä ei siis myöskään toimi tuo rasvavarastointi.

Syksyllähän kaikki alottaa ne kauheen kivat kuntokuurinsa ja pyrkimykset kesäkuntoon. Paitsi ei se pirun piukkaperä munkkinsa kanssa. No siis, luonnollisesti sellanen ikuisuusprojekti alko meilläki. Huolimatta toistaiseksi mursua muistuttavasta rantakunnostani, rojekti kuitenki etenee, jos etenee, sillon ku etenee. Ja ottaa seki aivoon. Ei se osio kun se etenee vaan kun mä haluan syksyllä, varsinki ku ärsyttää, nauttia niistä surkeen pikkuruisista iloista kuten suklaasta ja karkeista ja oikeestaa mistä vaa herkuista enkä kitkuttaa jollain ärsyttävän kuivalla kurkunpätkällä menemään. Onneks mulla on huono itsekuri ja melko hyvän itsetunnonki sanoisin omaavani. Vaihdan sit vaan tarvittaessa sitä kesää millon rantakunnossa pitikään olla.

Kylmyyteen ja kalseutee kuulemma auttaa villasukat, villapaita ja kynttilät. Ei auta. Tai auttaa, mutta apu on nii hetkellistä ettei sitä voi avuksi kutsua, koska siinä kohtaa kun joutuu villasukat ottaan pois, esimerkiksi laittaakseen kengät jalkaan, paleltuu varpaat heti. Nii ja mitkä kengät?! Ne lenkkarit on liian köykäset ja ihan ei kehtaa ennen lumen tuloo toppakenkiäkää jalkaansa pamauttaa. Vaikka mieli kyllä tekis. Ja ne kynttilätki kai kuuluu sammuttaa aina välillä, varsinki jos talossa on alle aikuisia lapsia. Nii että mihin sillä sit muka jaksaa?

Voihan siitä kai syksystäki joskus nauttia. Ainaki ehkä sillon kun on aurinkoinen päivä, eikä liian tuulista tai muuten kylmää, saattaa olla ihan nättiäki. Ehkä sillonki jos vaikka joku tarjoilis kivan lämpösen minttukaakaon sinne sopivasti lämmitetyn paljun nurkkaan. Mutta kun ei ole paljua, ei minttulikööriä eikä edes kiva ilma niin ensiavuksi otan nyt ja vedän villasukat sekä villapaidan päälle, vaikka tulis kuinka hiki. Nautin herkullistaki herkullisemman, kermalla ja voilla valellun myöhäisen päivällisen, vaikka siinä onki viikon kalorit. Päälle vedän säkillisen karkkia ja suklaata sohvan nurkassa, joissa saattaa olla toisenki viikon kalorit. Saatanpa tuikata hetkeksi muutaman tuikunki tuoksumaan, vaikka tulis mikä päänsärky. Voin ainakin vakaasti ähkyssä huomista paastoamista ja lenkin pituutta suunnitellessani ajatella että eipähän tänä iltana syksy pärjänny mulle, mä otin erävoiton. Ni.

Kiire, mutta mihin?

Mihin meillä valmiissa maailmassa on kiire? Niimpä niin. Kiire on töihin, kotiin, siivoomaan, kauppaan, lenkille/jumppaan, suihkuun ja nukkumaan, että jaksaa aamulla herätä. Töihin mennessä on ruuhkaa ja töissä deadlinet painaa päälle. Kotiin täytyy ehtiä kaupan kautta ennen ruoka-aikaa ja siivota täytyy ennen kun jumppa alkaa, jonka jälkeen pikana itelle ruokaa, sitte suihkuun ja nukkumaan. Ja jossain kohtaa yöllä voi todeta nukahtaneensa lehti naaman päälle, ennen kun sitä todellakaan ehti paria sivua pitemmälle lukemaan.

Kumpa sitä osaiskin toteuttaa elämänsä organisoinnin niin ettei oikeesti olis ihan aina kiire. Jos sattuu niinki surkeesti käymään, ettei oikeesti sitten olis mihinkää kiire nii kyllä sitä aina pikku kiireen aikaiseksi saa, ihan millon vaan. Vaikka siis periaatteessa koko päivänä ei olis kiire mihinkää niin huomaamattaan sitä kiirettä kyllä toteuttaa. Lapsiperheessä ainakin on sellanen peruskiire aina päällä, on kiire potalle, ulos, syömään, nukkumaan, syömään, pukemaan, ulos, syömään, iltapesuille ja vihdoinkin lopuksi nukkumaan. Ja aamulla taas sama uusiksi, lukuunottamatta tietysti sitä tiukkoja rutiineita rikkovaa suorittajan paratiisia, kerhoa tai rentoutukseen tähtäävää kyläilyä. Rutiinien rikkoutuessa voi totisesti todeta hikiveden valuvan, viimeistään ennen ulko-ovea. Ja on kertakaikkiaan niin kiire!

Autoilu, äärimmäisen hyvä esimerkki kiireestä. Auton ratissa on aikalailla vain kaistapäitä, niitä joilla on kiire ja niitä joilla ei totisesti ole kiire. Kaistapäät on mitä on. Niillä joilla on kiire näyttää mittari vakiona "sen kympin yli" kun ei siitä sakkoja vielä saa. Niillä joilla ei totisesti ole kiire näyttää mittari prikulleen, mielellään vaikka viisarin verran alle, ettei varmasti tule sakkoja. Ne joilla on kiire kansoittavat ohituskaistojen vasemman kaistan, ne joilla ei ole kiire antavat tietä. Kiireiset roikkuu edellä ajavan takapuskurissa ja ei-kiireiset käyttää sitä turvaväliä, johon joko joku toinen kiireinen tai kaistapää kiilaa. Ja taas voi jättää turvaväliä. Onneksi ei kumminkaan ole kiire. Ja loppujen lopuksi ollaan peräkkäin samoissa liikennevaloissa, ne joilla on kiire ja ne joilla ei ole.

Orjallisesta aikatauluttamisestakin huolimatta aina on kiire. Täytyisi osata ennakoida kaikki yllättävät käänteet ja jos ei siinä onnistu, voi vain todeta että on myöhässä, taas. Se ei oikein sovi kaikkien luonnolle, se myöhästyminen, kun toiset taas on melkoisia mestareita siinä. Ja sopi se luonnolle tai ei niin pääasiallisesti molemmilla on silti kiire. Osa kiireestä toki on oman kontrollin ulkopuolella, mutta se mitä on itse hallittavissa, on ihan kaikki ihan turhaa. Vois ihan vaan lähtä aiemmin eli aloittaa valmistautumisen aiemmin ja olla siis ajoissa. Tai vois vaikka mennä aiemmin nukkumaan, että jaksaa aamulla herätä muutaman minuutin aiemmin, että voi edes kuvitella olevansa ajoissa. Vois myös laittaa vaikka illalla kaiken aamuksi valmiiksi, ettei kaikki ole aamulla hukassa. Tai sit vois ihan vaan jättää jotaki tekemättä. Käytännössä on kai pakko jättää jotain tekemättä, että ehtii tehdä kaiken valmiiksi ettei tulis kiire.

Kumpa sitä jonakin päivänä vain hoksais lakata pitämästä kiirettä, ehtishän sitä varmasti vähemmälläki. Pyykit malttaa pesuaan odottaa ja haravoidakki voi vaikka huomenna. Täytyy varmaan varata kalenterista joku päivä, millon meillä ei ole kiire. Tehdään kun tehdään, jos tehdään, sellanen yökkäripäivä.

Tarviiko aina vaan olla super?

Aina on joku vaatimassa jotaki, mutta se on luonnollista, kuuluu elämän menoon. Vai kuuluuko? Ainahan sitä tietty voi vaatia ja sitten vastaavasti jättää vaatimukset täyttämättä, mutta moniko meistä mahtaa todellisuudessa päättää ettei nyt pyrikään sinne ylimaallisen superiin suoritukseen, oikeastaa missään asiassa? Tekee simppelisti vaan oman parhaansa. Varmaan aika harva. Tai voiko oikeastaan ajatella että ihan vaan on oma ittensä eikä suorita taukoamatta jonkun muun oletusta, pyyntöä tai toivetta? Melkolailla ei kai koskaan.

On melkonen homma suorittaa kaikki niinku "kuuluu". Kun muutetaan kotoa niin kuuluu kouluttautua hyvin, mennä töihin, hyviin töihin ja saada paljon rahaa ja maksaa veronsa kiltisti. Töissä kuuluu tehdä ylitöitä aina kun pyydetään ja kaikessa täytyy joustaa. Työstä saaduilla rahoilla kuuluu ostaa iso talo, jossa on kiva piha ja perheauto, jos jotain jää niin sen voi vaikka sijoittaa sitten eläkesäästämisen muodossa. Sitten kun puitteet on kohdallaan, naimisiinmeno mukaanlukien, kuuluu tehdä korkeintaan kaksi lasta ja elää kesto-onnellisessa parisuhteessa vailla taloudellisia murheita käsittämättömän kilttien lasten kanssa. Jep. Onnittelut niille jotka voi rehellisesti sanoa joka kohdan täyttävänsä.Sitten kun puitteet on kunnossa voi katseensa kiinnittää siihen sisältöön, kotiäiti ei saa näyttää kotiäidiltä, muuten tulee sääliviä katseita. Lasten kuuluu harrastaa, hyviä harrastuksia tietenki, taidetta, musiikkia ja liikuntaa. Mielellään niitä kaikkia, että pysyy tasapaino. Lasten vaatteet pitää olla muodinmukasia, luonnollisesti myös vanhempien kuuluu pukeutua asiaankuuluvasti Puman ulkoilupukuun ja Adidaksen kenkiin. Paitsi naisilla on tietty kyläkaupassaki piikkikorot ja pillifarkut ja pirun piukka perä. Ne perät hankitaan paikallisilla jumppatunneilla, mielellään zumbassa tai kahvakuulassa, voi myös halutessaan juosta maratoneja. Ja jumpassakaan ei voi muuten ihan missä vaan vaatteissa käydä, silloinkin saa sääliviä katseita.

Pohdin pohtimasta päästyäni ja silti totesin vain yhden tilanteen olevan olemassa, ainakaan mun mieleeni tulleista asioista, jolloin voi todeta olevansa ihan mitä huvittaa. Yksin kotona ollessa vessassa käymisen. Tämäki toimii vain ja ainoastaan sillon kun on yksin. Näinkin yksinkertaseen asiaan vaikuttanee se oma oletus siitä mitä muut olettaa, ettei sitten vessareissuaan voi muulloin tehdä niinku tykkää? Jos joku muu on kotona täytyy ajatella sitä ettei varaa vessaa koko päivää kuten myös niitä noin miljoonaa muuta asiaa mikä täytyy muiden kohdalla ottaa huomioon. Onko jollaki muulla jo hätä, löysiköhän ne sitä paitaa, pitäis varmaan mennä auttamaan kun lapset huutaa..niinku tiedätte. Onnittelut siis niillekin jotka asuu yksin, voitte toteuttaa olemattomuuttanne paljon useammin kuin me joilla samankaton alla asuu joku muukin!

Mitäköhän oikein tapahtuis jos kaikki ihan vaan olis mitä tykkää. Piittaamatta siitä mitä muut tahtoo meidän olevan. Ja missä voitais ajatella menevän raja? Kuka sen rajan määrittelee niin että se sopii kaikille, tai siis tarvisko sen sitten sopia kaikille. Vai saisko jokainen määritellä itte oman olemisensa rajat. Jos ei halua näyttää miltä muulta kuin kotiäidiltä niin mitä sitte? Jos vaan menee tukka pystyssä kauppaan, jalassa tuulihousut ja äidin vanhat kumpparit. Jos ei huvita raijata huutavia lapsia niihin hienoihin harrastuksiin nii mitä sitte? Liikkua voi muutenki kun tanssitunnilla ja taiteeksi riittänee kotiaskartelu. Jos ei laittaiskaan rahojaan citymaasturiin vaan ajaiski sillä vanhalla pösöllä ja pistäis rahat vaikka johonki ylisuperhienoon reissuun mistä on aina haaveiltu? Tai ostais vaikka kultalusikat, arjen pikku ylellisyydeksi. Lopulta varmaan joku päivittelis sitä miltä kukaki näyttää. Joku vois jopa olla käsittämättä että kaikki lapset ei tahdo samoja asioita. Tai sitä miten voi olla sijoittamatta rahojaan vastuullisesti. Ei siis ehkä edes tapahtuis mitään katastrofaalista.

Jokainen meistä, joka päivä, melkeinpä koko ajan suorittaa jotakin olettamusta ja sitten jos ei siihen yllä koetaan kovaa syyllisyyttä. Miksi? Ei kai ihan aina voi olla hyvä, ihan kaikessa. Saahan sitä tavoitteita ja haaveita ja kivoja mielikuvia olla, mutta jos ei yllä niihin niin voisko silti tuntea itsensä ihan hyväksi? Ylenmääräinen paine olla hyvä ja suoriutua kaikesta odotetusti lisää varmasti ties mitä riskejä, vaikka niistä ei kukaan kohisekaan. Pahimmillaankaan se ettei ole super, ihan aina, aiheuttaa päänvaivaa vain muille, joten ystävät hyvät, ottakaa iisisti, edes hetken, edes joskus!

Kerhopäivä, joka keskiviikko.

"No huomenta kulta, tänään on kerhopäivä." Vastauksena siihen itkupotkuraivari. Kivaa, nii sen pitäis olla kivaa kun mennään kerhoon ja sielä on kavereita ja saa leikkiä ja eväätkin syödään, mutta noup. Ei se vaan ihan aina mee niinku me hyvät äidit ry:ssä kuvitellaan. Tarjoamalla lapselle kauhian kiva juttu, kerho (johon lähteminen vaatii ainaki multa jo suurinpiirtein taikuutta että on penkissä istumassa ennen alkulaulua) täytyy kyllä olla hyvä äiti. Tai siis se ainaki parantaa sitä kuvaa mikä muilla on kun käydäänhän me kerhossaki, eikö nii?

Aamu alkaa herätyskellolla, kun muulloin sais nukkua, jos ei olis kerhoa. Sitten huutaa pienempi, heräs kai se siihen kelloon. Jos äkkiä hakee sen pienemmän niin saattaa just ehtiä ennen kuin se isompi herää siihen huutoon. Sitten pikana tutti suuhun ja pulloa lämmittelemään, että keritään sitten ennen kun vanhempi sängystä pois porhaltaa. No, tänään kerittiin. Lapsi syötetty, kuivitettu ja vaatteetki on näköjään päällä. No, ei ehkä ihan sävy sävyyn tänään(kään) mutta on vaatteet ja niitä on riittävästi. No sieltähän se vanhempi sitte kuuluu tassuttavan. Se itkupotkuraivari. Potta, missä potta? No sielä, niin joo äiti hakee kirjan. No, pikkunen kyllästyy, täytyy laittaa se sitteriin. "Aitiiiiii, kiiijjaaa??" Nii joo, se kirja. Puuro mikroon, oman puuron mittaus siihen viereen odottelemaan. No, sitten vaatteet, missähän ne kaikki oikein on. Housutki on likaset, jo ihan valmiiks, vaikka kai pesusta olisivat tulossa. No sitte reippaasti puurolle, tässä maito, syös reippaasti, meidän pitää lähtee kerhoon että ehditään. Oma puuro mikroon, toinen sitterissä höpisemässä ja toinen sotkee puuronsa kanssa. Olis siis kolme pitkää minuuttia aikaa harjata hampaat, pukee päälle, harjata hiukset ja ehkä peräti ottaa vielä vitamiinipilleritki, niitä ei sovi unohtaa. Sitten se oma puuro naamariin samalla kun toinen käsi vähä auttaa vanhempaa saamaan omansa sinne mihin se kuuluis. "eikkimää", ei, ei vielä mennä leikkimää, nyt mennää kerhoon. Tiiätkö, kerhoon. Itkupotkuraivari. Tuus laittaan vaatteet, ei älä mene kumpparit jalassa sinne olohuoneeseen, laita takki, äiti auttaa, noin, sit mennään! Jaa että pöntölle. No, mennäänpä pöntölle, mut sit reippaasti että ehditään. Housutki piti vaihtaa, ovat ihan puurossa. Nii joo, ne eväät ja pienemmälle maito ja piltti. No taidan vähä paperilla putsata vaan housuja kun on jo kengät ja kaikki, hyvä se on. Koira omaan paikkaansa, kaks lasta autoon ja tsekkaus, eväät, on , lapset on, kurkkaus taustapeiliin todeten että eipä tullu sitte juuri peiliin katsottua. No kerho se vaan on, auto käyntiin ja menoksi. Jes, ehdittiin!


Kun kerhon jälkeen pääsee ovesta ulos viimeisenä, kivan kerhotätin puettua vanhemman, kai lähinnä halutessaan itsekin joskus syömään on jo melkoinen hiki ja epätoivo. Kotona ei ole edes valmiiksi tehtyä ruokaa... Matkalla tajusin lisäksi ettei vanhempi tosiaan edes syöny niitä eväitä, mitkä oli niiiiin tosi tärkeitä ja on siis nälkäinen ainaki. Makaroni kiehuu onneksi vaan 8 minuuttia. Tajusin myös hujauttaneeni pienemmän enemmän kuin kerran toisen äidin syliin, kun mä äkkiä tosta sitä ja tätä. Jos tätä pulloo hetken pidät, tästä vaan. Sillä toisellaki äidillä oli kyllä oma, ihan yhtä menevä pikkukappale mukana. Joten lämmin anteeksipyyntö sille äidille sen kerhoreissun raskauttamisesta!

Jotenki tuossa kotiin kerhosta ajellessani, kokonaiskuvaa hahmotellessani, tulin siis miettineeksi syytä siihen miksi me siellä käydään. Kenelle se on kivaa. Onko se joku hyvän äitiyden mittari? Ketä muita se kertakaikkiaan kiinnostaa että käykö joku kerran kuussa vai ei koskaan kerhossa.Tai jos kiinnostaa niin onko se juurikaan mun ongelma?! Ketä varten ne kerhot oikein edes on? Niitä äitejä varten jotka näkee vain ne neljä seinää kotona, vai niitä joilla ihan kaikki pullat ole uunissa? Niitä äitejä varten jotka haluaa suorittaa niin pirusti ettei kotipäivät vaan kertakaikkiaan sovi siihen? Vai niitä lapsia varten? Se riippuu varmaan keneltä kysytään ja millä hetkellä. Itse lukeudun päivästä riippuen vähän jokaiseen noista, millon mihinkin. Loppujen lopuksi voi siis todeta antaneensa lapsilleen kerhossa käymisellä mahdollisuuden sosiaaliseen toimintaan ja kaikenmaailman asioiden oppimiseen ja on sen myötä mitä luultavammin täyttänyt yhteiskunnalliset paineet suorittamisesta ja ainakin jonkin normin hyvästä äitiydestä. Ihan varmasti.

Normien täyttämisen tuoman mielihyvän lisäksi voi täällä maan pinnalla onneksi ihan vain jäädä nauttimaan kahvikupista, jonka voi kerrankin juoda kuumana, täydessä hiljaisuudessa kerhokävijöiden vetäessä normaalia pitempiä päiväunia.

P.s. Kun me kumminkin taas ens viikolla suoritetaan ja noudatetaan normeja niin se toinen äiti, lupaan kiinnittää erityistä huomiota siihen etten koko ajan pyytäis jotakin! :)

Aloitusoksennus.

Kotiäitiyden kummallisuuksina oon törmänny siihen, ettei mikään ole kuin ennen. Tai siis, se ehkä oli oletettavissa teoreettisella tasolla mutta iskeehän tuo nokkaan ihan täysillä kun siitä tulee todellista, mutta siihen luultavimmin palataan vielä myöhemmin, montakin kertaa... No, joka tapauksessa, yksi kummallisuuksista on kaipuu päiväkirjan kirjottamiseen joka on jostain ihme syövereistä pullahtanu esille. Mutta eihän kotiäidillä voi olla mitään sanottavaa, eikä sitä sit kukaan lukiskaan ja miksi ihmeessä toisin julkisesti kaikille tiettäväksi oman elämän käsittämättömiä epäkohtia ja joskus harvoin niitä voittaja oloja? No, kun on kotiäiti, ei noita paasauskanavia liiemmälti ole, joten on tartuttava siihen mitä löytyy. Hianojen teknisten aparaattien avulla, joka meilläkin nyt ihan pränikkä pöydällä surisee, voi oksentaa paasauksensa niille jotka erheyksissään blogiin itsensä klikkaavat, tehokasta sanoisin. Loppujen lopuksi siis nyt on blogi luotu. Jei! :)

Seuraava askel, anna blogisi nimi...... Jep, kun blogin nimen tulis kuulemma olla kamalan kiva ja iskevä, mutta entäs jos ei kirjota mistään välttämättä kivasta ja tai ainakaan iskevästä? Aikani pähkäiltyäni totesin että terävää, oivalluksia ja tunteita herättävää tekstiä kuvatkoon risut ja männynkävyt ajakoon iskevän osiota. Sitä paitsi ne vois myös kuvata jossain määrin sitä epäkohtien sekamelskaa mikä blogi oletettavasti tulee olemaan. Olis silti niin kovin helppo ollu matkia jotain hianoo ja viisasta blogistia ja olla melkein samis, mutta ompa ny ainaki mun näkönen nimi, ainaki nii kauan kunnes vaihdan sen.

Onnittelut siis sille, joka kykenee joka kerta käsittämään sen mitä ihmettä yritän selittää ja tsempit niille joilla heittää korkealta ja kovaa yli. Viisauden, hienouden ja sujuvien sanakäänteiden maailma on meikäläiselle outo, joten lukijan kannattanee varautua kirjotusvirheisiin, valittamiseen ja pikkutyttömäiseen epäoikeudenmukaisuuden ilmaisemiseen. Kaiken lisäksi kirjoittaminenkin on kuulemma taito, jota ainaki tässä osoitteessa on ihan pikkupakko vielä reenata, ehkä aika paljonkin. Vois kuvitella kuitenki että se tässä karttuu ja jos ei kartu, voi jossain kohtaa todeta jokaisen sitkeästi edelleen blogia lukevan sisälukutaidon ainakin kehittyneen!

Tästä se siis tämä lähtee, welcome aboard. :)