No nii, ja taas on menny vaikka kuinka kauan ennen ku oon tähän näppikselle ehtiny sillai istahtaan että ottaisin ja paasaisin taas vähä. Tuola tämän vuoden ensimmäisessä kirjotuksessani taisin esittää toiveen että se elämä tosiaan olis jotain muutaki ku pelkkää pirun laihduttamista ja onhan tähän taas mahtunu, tavallaan. Mutta hampurilaiset ja majoneesi, ne huuuuuttaaaa mulle! On tosiaan poikettu on tsadissa kahtelemassa että mitenkäs sitä oikei hukkuukaa siihen vilskeesee ku on tottunu tähän rauhaan ja hiljasuuteen. Poikettu on myös pohjanmaalla, toteamassa että meillä ei tosiaan ole tuota edellä mainittua rauhaa ja hiljasuutta, ainakaan verrattuna niihin heppuihin ketä sielä majailee.
Vois alottaa siis ihan siitä, että sairastamista on meidän kokonaisuudessa tänään tarkalleen 14 päivää takana. Vaikka itte onki säästyny niin äidin pikku kullannuput ei. No, kuten kaikki äidit tietää niin onhan se ihan ihanaa ku omat ihanat sairastaa. On ne vaan nii käsittämättömän ihania sillon. Eiks juu..? ;) No menihän nuoki, reissut ihan siinä sivussa muuten, mutta ompa ehkä ihan pakko palata tuohon käsittämättömään raahallisuuttee mitä tuola aakeilla laakeilla oikei on. Siis, my sunshine alkoi ihan tosissaan esittää merkkejä sairastumisestaan tai oikeammin tarpeestaan moikata tohtoria matkalla aakeille laakeille. No eipä siinä, puhelin käteen ja soittelemaan. Sanotaanko vaikka nätisti niin, että kun soitin noin seitsemänteen yksityiseen lääkäritaloon ja olin pikkusta vaille saada taaaaas vastauksen ei oo niin ilmoitin ilmeisen riittävällä tunteella että lapsi. Lääkäriin. Tänään. ja sain kuin sainki iltailta ajan. Terveyskeskus käski kattella vielä pari päivää, muut laitokset totesivat lähinnä että tuossa ens viikolla olis aikoja, kun soitin siinä maanantaipäivällä. Eli ensimmäinen käsittämättömyys oli kohdattu, sielä ei ole lääkäreitä. No, lääkäriin sitte tosiaan päästiin, 45 km sivu oli matkaa. Helpon helppoja illalla jo tosi kipeän lapsen kanssa. No, olihan sielä lääkäri, ihan asiallinen, kai joku neron nurkissa kun erikoislääkäriksi oli itsensä ehtinyt hikisesti hiukan yli kakskymppiseen mennessä lukasta. No lääkereseptit saatiin ja kiiteltiin. Maksuluukulla tuli sitte mieleen kysästä että missäs se lähin apteekki olikaan. No, onhan se siinä nurkalla, mutta auki vasta huomenna. Ensimmäiseen auki olevaan apteekkiin on sellanen 100km. No great. Minä "maalainen" en enää käsittäny yhtään että olin menny luulemaan olevani ihan maalta. Onneksi paikallinen terveyskeskus ja sen kivat, varsin rauhallisesti toimivat, tädit anto meille selviytymispakkauksen, että aamuun edes pärjätään. No, olihan siinä kommervenkkejä. Mutta saatiin me viimein ne lääkkeet lapselle, lapsi nukkumaan ja mikä tärkeintä olo helpottumaan. Mutta minä, en päässy, en sitte millää yli siitä että ei, täällä ei ole lääkäreitä. Ei, täällä ei myöskään ole avoimia sairaaloita. Ei, täällä ei tosiaan ole kyllä avoimia apteekkejakaan. Että onnea vaan sille joka päättä sairastua kunnolla keskellä yötä. Joku heppu taisikin todeta että "pittää vaa pärijätä tai sitte voi kuolla". Kiva. No, nyt ollaa jo kotona ja täälä sentään rahalla saa. :)
Jotenki nuo aakeet laakeet aina muistuttaa mua siitä, miten me ihmiset tehdään aina tästä elämästä itte niin kovin jämptiä. Tai ainaki mä teen. Enkä siis aina sielä käydessäni kykene käsittämään sitä raakaa faktaa ettei niillä tosiaan ole kiire mihinkää. Nii lörpöttelee oven suussa aina ja kauan. Tai kaupassa, kumman kauan saattaa pelkkä kahvin ostaminen kestää. Toisaalta onhan sitä vähä joskus kateellinenki, mä kun oon kai joskus ittekki osannu ottaa ihan sillai raahassa, hätiköimäti. Sen huomaa varsinki näin kun on pakko-oleillu sisätiloissa sen 2 viikkoo. Eikä ihan tältä rulijanssilta oo sitte kerinny asioita hoitamaan. Nyt ne sit kaatuu päälle. Deadlinet huutaa hoosiannaa, hommia on tekemättä käytännössäki. Ja sit jotenki täälä ne asiat ei vaa kertakaikkiaan odota. Ei ainakaan niinku ne odottaa tuola aakeilla laakeilla. Ehkä tarttis nyt sit muistaa, et kun alkaa tätä sumaa purkaa, niin ei tosiaan ottais niin kovin raskaasti kaikkee. Tai siis ni, voihan sitä yrittää ainaki... ;)
Jos sitä siis ihan vaan nopsasti hoitais yhen tapahtumapäivän, sit opparin, ja vapaasti valittavat, työnhaun, laihduttamisen, protskut,hiilarit ja rasvat nääs, kuntokuurin, sen 600% lisäyksen, lapset, kodin ja perheen, ruokaostokset, nii joo sen toisenki tapahtumajutun, vaikka ihan kiiru ei vielä olekkaa, sit alkais ompelee,rentoutuis, hoitais parisuhdettaan ja ehkä olennaisinta, sairastais. Nii, että joo, ollappa aakeilla laakeilla ja vaikka pikkusen pienemmällä pätemisentarpeella paiskattu nii voishan siitä edes jonku yli vetasta. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti