Let's face it, reality nääs.

Nii, miten se onki niin häviäväistä tuo aika, ei ole ihan eilen tännekään tullu kirjoteltua vaikka taisin pyhästi viimes luvata että aktivoidun. No, empä sitten aktivoitunu. Niinkun missään asiassa. Ja sen kyllä huomaa.

Päivän kuuma peruna, läskit. Let's face it, olis varmaa tarttenu teherä jottai, jo melekonen aika sitte. Mutta en sitte tehny, tätäkää. Söin karkkia(jota en edes syö), suklaata (suklaaholisti.fi) ja sitä ja tätä ja mitä vaa. Jostain syystä(?) nuo herkut otti ja jätti mukavia pehmukkeita pitkin pimua. No okei, mukavista en tiiä mutta siihen ne kumminki jäi. Taisin tuola maaliskuulla työkavereille todeta, et kato ko mä vaa päätän ni emmä sit enää herkuttele, ko on kato tuo tavote. Noo, suattopa käyä nii että tavote unohtu ja mättö maistu. ;)

Eipähän se sit auta ko käyä taistoon niitä vastaa! Taas. Ehkä osa noin ääretön.. :) Piukkaa perää oon tainnunna ennenki metästää, niinko teen tosiaa nytki , pehemiämpi siitä on kyllä tainnu vaa tulla... :D Onneks mun peili vääristää. Tai sit tuolla juur tuplatulla linssivahvuudella voip olla jottai tekemistä tän kans...No eipähän se estä taas alottamasta matsia mä vastaan mun pehmukkeet. Ja, tällä kertaa kannustan ihtiäni, tarttis nimittäi biksuihin pystyä ahtautuu lokakuulla. Tällä hetkellä Vesa Keskisen sanoin näyttäis pystyyn nostetulta merilehmältä. Jolla on pinkit bikinit. (En ehkä suosittele kuvittelemaan..) Ja on mulla toinenki motivaattori, olen nääs rahanahne. Ja mähän pistin siis rahani likoon sen puolesta että ainaki osa mun pehmukkeista katuaa kesän aikana! Nimittäin kisa nimeltä Kesän Suurin Pudottaja alkoi tasan viikko sitten. Setti on siis koossa, rahat lyöty tiskiin, puntarilla yhden silmän kurkistelut hoidettu ja tiukka 12 viikon kisa käynnissä. Tuskaa, himoa ja sietämätöntä tarvetta edessä. Ja se varmaa iha pikkiriikkisen saattaa tääläki vilahella..

Oon muuten vähä hyppeleväinen tällä kertaa, se mulle suotakoon nimittäin oikea silmä kattoo eurovaalistudioo, vasen korva kuuntelee MM-kiekon kultaottelua rekisteröiden lähinnä miehiset karjahtelut sen mukaan mitä tapahtuu ja sitten vielä sormet näpyttelee tätä. :) Mä ajattelisin että tääki saattaa kuluttaa kaloreita ihan tosi monta enempi ko pelkkä pelin panikointi.

No mutta, toveriseni, pääsette seuraavien 11 piiiitkän viikon aikana toteamaan kanssani mun että ei oo helppoo.fistä moi. Mulla saattaa olla mutisemista. Ja toivottavasti ainaki välillä myös huomioita perän piukentumisesta. :)

"Taistelohon!"

Uusi vuosi, uudet kujeet osa 30....

Tervehdys vuosi 2014! Ja tietty tyypit jotka siellä lueskelette!

Taukoa on ollut, ilmeisesti pikkuisen vajaa vuosi vierähti tuosta edellisestä bloggauksesta. Niin se vain aika meni ja bloggaus jäi. Tässähän tätä on ollu ohjelmaa, todella risuista männynkäpyihin, onneksi väliin on mahtunu muutama auringonpilkauskin. Viime vuoden pakettiin laittaminen voi olla ihan hyvä juttu. Vuosia on ihmiselämässä monenlaisia, viime vuosi ei ollut mun parhaita. Mutta, koska mua ei ole luotu luovuttamaan niin tämä vuosi alkaa sitkeydellä ja lujalla tahdolla. Tai ainakin alkoi. No, nyt on kaksi viikkoa tätä vuotta takana ja johan on riittäny. Ohjelmaa nimittäin. Tilannekatsaukseni tulevaan vuoteen on silti ytimekäs. Mä en luovuta, niinkun en ole aiemminkaan luovuttanu.

Pessimisti ei pety mutta positiivisuus kannattaa- joo, totta. En silti ala täyspäiväpositivistiksi, aion pysyä puolipessimistinä. Uuteen vuoteen kuuluu nimittäin sokeriholistin sokerilakko. (Living hell!) Uudet työkuviot jo viikon päästä. Ja erityisesti panostus itseen ja omaan hyvinvointiin, joka sitten onki jo vaikka kuinka paljon. Omaan hyvinvointiin panostaminen ei ole ihan helppoa, eikä vähiten sen takia ettei siihen kai kuulu nuo suklaat sun muut. Siihen taitaa kuulua ennemminki paaaaljon tahtoa ja aikaansaamista.. :)

Vuoden lähtötilanne siis lyhyesti: Raskas menetys heti alkuvuodesta. Opparin loppuunpuserrus tökkii. Uudet työkuviot tammikuun puolesta välistä alkaen. Mä, suklaa- ja sokeriholisti, panostus itseen ollut myös ihan nolla. Liikunta, mitä se on? ;)

Tavoiteeksi asettelin tällaista: Tahtotila voittaa itsensä ennen kuin on 30 (jota en silti ehkä täytä koskaan). Aito panostus itseen ja sokeriholistin hävittäminen itsestä. Kiloilla ei niin väliä, mutta löytyisköhän se piukka perä viimein jo tänä vuonna tuolta uumenista? :D

Niin, että welcome aboard, tästä tämä vuosi surahtaa käyntiin. Voin luvata, tiedossa nousukiitoa ja ilmakuoppia, toivottavasti kuitenkin sopivassa suhteessa.

Ystävilleni.

Eilisen ystävänpäivän innottamana, mutta tavoilleni uskollisena mattimyöhäisenä jäin pohtimaan ystävyyttä.  Sitä, mistä tietää että on oikeita ystäviä. Ja miten huonosti muistaa kenellekkään tärkeälle kertoa että ystävyydellä on väliä.. Petrattavaa olis varmasti kaikilla, ainaki siinä toiselle selväksi tekemisessä että toisella tosiaan on merkitys. Iso tai pieni, mutta merkitys.

Facebook oli eilisen jäljiltä täynnä ystistoivotuksia ystäville. Ja paljon "samoin sinne" toivotuksia. Olihan tuola myös niitä pohdintoja että missä on mun ystävät ja aimo liuta määritelmiä sille, millanen on hyvä ystävä. Ja mitä kaikkea ystäviltä sopii odottaa. Mahtokohan monikaan jäädä miettimään mitä niissäki rimpsuissa sanottiin..? Ystävyyden mittapuita on niin kovin monenlaisia, varmaan ihan juur niin monta kun on niitä ystäviäki.

Se kuinka haluat määrittää sen oletko jonkun ystävä, voi olla melkoisen vaikeaa. Omalla kohdallani jäin miettimään kovin eroavia ystävyyksiäni. Tai siis oikeammin kai sitä mitä niistä voi kutsua oikeasti ystävyyksiksi. On niitä kenen kans on vaan sillai pikkasen ystävä, vai voiko edes ollakkaan pikkuisen vaan ystävä? Ehkä ystävyys on vasta syntymässä tai ystävyys on oikeastaan kaveruutta. On myös niitä joiden kanssa haluaisi olla ystävä, ehkä joskus on ollukki, mutta maailma on kuljettanu eri suuntiin ja ystävyyttä ei oikeastaan enää ole. Sitten on niitäki, kenen sanoisin kyllä olevan niitä mun ystäviä, vaikka yhteistä aikaa ei käytännössä ole kun muutaman kerran vuodessa. Mutta sielä ne on roikkuneet, uskollisesti välittäen siitä mitä mulle kuuluu. Ne ystävyydet on niitä joista mulla on huono omatunto aina toisinaan, miksi ihmeessä niitä ei voi hoitaa paremmin?!

No, sitten on näitä Ystäviä, isolla Yyllä. Käsittämättömän tärkeitä pystyssä pitelijöitä, joita myös itse haluaa pidellä pystyssä, jos ne apua siinä tarvitsee. Osa on ollu kauemmin, osa vähä vähemmän aikaa mun tuulien ja tuiskujen vastaanottajana. Toivottavasti ovat joskus saaneet nauttia siitä päivänpaisteestaki, vaikka se ehkä välillä onki pikkusen tiukemmassa ollu.. :) Ilojen ja surujen jakaminen ei aina ole ollu itsestään selvää, mutta ehkä se elämän hankaluus on tehny siitä ystävyydestä niin lujan, ettei se rikki enää mene. Tokihan, ompa tässä ittekkin elämästä oppinu vuosien varrella melkoisesti ja ehkä nykyään osaa arvostaa niitä tosiystäviä melkoisesti isommalla kädellä kuin joskus aikanaan on ymmärtäny..

Ystävyyden menettäminen on musertavaa, ainakin jos se osuu kohdalle konkreettisena tässä ja nyt tapahtumana. Usko ihmisiin on entistä ja koko elämä sekaisin. Näinkin on päässyt käymään, mutta millä hinnalla ystävyydestä sitten kannattaa pitää kiinni? Onko joskus se helppo tie tosiaan se helppo tie, anteeksi annon tien ollessa se vaikeampi? Miten paljon voi antaa anteeksi, ja erityisesti kenelle? Korjaako aika haavat vai repsottaako ne sitten kuitenki? Vai riippuuko se asiasta? Tai mitäs jos vaan ei enää ole asiaa toiselle? Jos ei jaksakaan olla enää jonkun "pikkuisen" ystävä, vähän niinkuin esittää ystävää? Jos toinen haluaa pitää kynsin hampain kiinni ystävyydestä, mitä ei ehkä olekaan enää, millon on osattava puhaltaa peli poikki? Entäs mistä tietää miksi on toiselle tärkeä, jos ei koe sitä toista enää itselle tärkeäksi? Kamalan vaikeita kysymyksiä.. Enkä mä ainakaan osaa niihin kaikkiin vastata. Ehkä se riippuu siitä tilanteesta, omasta elämästä ja halusta pitää kiinni siitä ystävyydestä, jos se sitä sitten on.

Jos rahalla ei saa rakkautta, ei sillä saa myöskään ainakaan mun ystävyyttäni. Mun ystävyys vaatii paljon tekoja ja vielä enemmän sanoja. Se vaatii tuota jo aiemminkin mainittua tuulen ja tuiskun kestämistä, vuosi toisensa perään. Se vaatii ainakin mun kohdallani paljon, sen verran hyvin itseni kuitenki tunnen. Mutta te Ystäväni, lupaan että koska mun kestämiseni vaatii paljon, mä myös kestän paljon. Mä kestän teidän tuulet ja tuiskut, joten antaa tulla vaan. Mulla on teille olkapää, aina, mihin vuorokauden aikaan tahansa. Jos mulla on mahdollisuus jossain auttaa, mä autan. Saa mun kanssa myös nauraa, itselleen ja tarvittaessa myös mulle, teidän kanssa mä kestän senki.

Kiitos siis Ystäväni, että olette olemassa, että olette Ystäviäni. *sydänsydän* ;)

Kiire jo on, kiire jo on...

No nii, ja taas on menny vaikka kuinka kauan ennen ku oon tähän näppikselle ehtiny sillai istahtaan että ottaisin ja paasaisin taas vähä. Tuola tämän vuoden ensimmäisessä kirjotuksessani taisin esittää toiveen että se elämä tosiaan olis jotain muutaki ku pelkkää pirun laihduttamista ja onhan tähän taas mahtunu, tavallaan. Mutta hampurilaiset ja majoneesi, ne huuuuuttaaaa mulle! On tosiaan poikettu on tsadissa kahtelemassa että mitenkäs sitä oikei hukkuukaa siihen vilskeesee ku on tottunu tähän rauhaan ja hiljasuuteen. Poikettu on myös pohjanmaalla, toteamassa että meillä ei tosiaan ole tuota edellä mainittua rauhaa ja hiljasuutta, ainakaan verrattuna niihin heppuihin ketä sielä majailee.

Vois alottaa siis ihan siitä, että sairastamista on meidän kokonaisuudessa tänään tarkalleen 14 päivää takana. Vaikka itte onki säästyny niin äidin pikku kullannuput ei. No, kuten kaikki äidit tietää niin onhan se ihan ihanaa ku omat ihanat sairastaa. On ne vaan nii käsittämättömän ihania sillon. Eiks juu..? ;) No menihän nuoki, reissut ihan siinä sivussa muuten, mutta ompa ehkä ihan pakko palata tuohon käsittämättömään raahallisuuttee mitä tuola aakeilla laakeilla oikei on. Siis, my sunshine alkoi ihan tosissaan esittää merkkejä sairastumisestaan tai oikeammin tarpeestaan moikata tohtoria matkalla aakeille laakeille. No eipä siinä, puhelin käteen ja soittelemaan. Sanotaanko vaikka nätisti niin, että kun soitin noin seitsemänteen yksityiseen lääkäritaloon ja olin pikkusta vaille saada taaaaas vastauksen ei oo niin ilmoitin ilmeisen riittävällä tunteella että lapsi. Lääkäriin. Tänään. ja sain kuin sainki iltailta ajan. Terveyskeskus käski kattella vielä pari päivää, muut laitokset totesivat lähinnä että tuossa ens viikolla olis aikoja, kun soitin siinä maanantaipäivällä. Eli ensimmäinen käsittämättömyys oli kohdattu, sielä ei ole lääkäreitä. No, lääkäriin sitte tosiaan päästiin, 45 km sivu oli matkaa. Helpon helppoja illalla jo tosi kipeän lapsen kanssa. No, olihan sielä lääkäri, ihan asiallinen, kai joku neron nurkissa kun erikoislääkäriksi oli itsensä ehtinyt hikisesti hiukan yli kakskymppiseen mennessä lukasta. No lääkereseptit saatiin ja kiiteltiin. Maksuluukulla tuli sitte mieleen kysästä että missäs se lähin apteekki olikaan. No, onhan se siinä nurkalla, mutta auki vasta huomenna. Ensimmäiseen auki olevaan apteekkiin on sellanen 100km. No great. Minä "maalainen" en enää käsittäny yhtään että olin menny luulemaan olevani ihan maalta. Onneksi paikallinen terveyskeskus ja sen kivat, varsin rauhallisesti toimivat, tädit anto meille selviytymispakkauksen, että aamuun edes pärjätään. No, olihan siinä kommervenkkejä. Mutta saatiin me viimein ne lääkkeet lapselle, lapsi nukkumaan ja mikä tärkeintä olo helpottumaan. Mutta minä, en päässy, en sitte millää yli siitä että ei, täällä ei ole lääkäreitä. Ei, täällä ei myöskään ole avoimia sairaaloita. Ei, täällä ei tosiaan ole kyllä avoimia apteekkejakaan. Että onnea vaan sille joka päättä sairastua kunnolla keskellä yötä. Joku heppu taisikin todeta että "pittää vaa pärijätä tai sitte voi kuolla". Kiva. No, nyt ollaa jo kotona ja täälä sentään rahalla saa. :)

Jotenki nuo aakeet laakeet aina muistuttaa mua siitä, miten me ihmiset tehdään aina tästä elämästä itte niin kovin jämptiä. Tai ainaki mä teen. Enkä siis aina sielä käydessäni kykene käsittämään sitä raakaa faktaa ettei niillä tosiaan ole kiire mihinkää. Nii lörpöttelee oven suussa aina ja kauan. Tai kaupassa, kumman kauan saattaa pelkkä kahvin ostaminen kestää. Toisaalta onhan sitä vähä joskus kateellinenki, mä kun oon kai joskus ittekki osannu ottaa ihan sillai raahassa, hätiköimäti. Sen huomaa varsinki näin kun on pakko-oleillu sisätiloissa sen 2 viikkoo. Eikä ihan tältä rulijanssilta oo sitte kerinny asioita hoitamaan. Nyt ne sit kaatuu päälle. Deadlinet huutaa hoosiannaa, hommia on tekemättä käytännössäki. Ja sit jotenki täälä ne asiat ei vaa kertakaikkiaan odota. Ei ainakaan niinku ne odottaa tuola aakeilla laakeilla. Ehkä tarttis nyt sit muistaa, et kun alkaa tätä sumaa purkaa, niin ei tosiaan ottais niin kovin raskaasti kaikkee. Tai siis ni, voihan sitä yrittää ainaki... ;)

Jos sitä siis ihan vaan nopsasti hoitais yhen tapahtumapäivän, sit opparin, ja vapaasti valittavat, työnhaun, laihduttamisen, protskut,hiilarit ja rasvat nääs, kuntokuurin, sen 600% lisäyksen, lapset, kodin ja perheen, ruokaostokset, nii joo sen toisenki tapahtumajutun, vaikka ihan kiiru ei vielä olekkaa, sit alkais ompelee,rentoutuis, hoitais parisuhdettaan ja ehkä olennaisinta, sairastais. Nii, että joo, ollappa aakeilla laakeilla ja vaikka pikkusen pienemmällä pätemisentarpeella paiskattu nii voishan siitä edes jonku yli vetasta. ;)

Jokseenkin syvä lähtökuoppa..

No nii, sehän on tämäki viikko pyörähtäny käyntii ja siinä sivussa menny jo melkein ohittekkin. Reissuleskenä toimiminen kahden prinsessan ja koiran kanssa, aktiivisuus sielä ja täälä, neverending ottalohko särky ja siihen päälle eka viikko laihduttamista nii ehkä on tosiaan ihan kiva että se viikko on jo kohta ohi.Aktiivisuus on kai itse aiheutettua, mutta oman elämän rajoittuminen noin kouralliseen ihmisiä viimeisen parin vuoden ajalta (ei siis missään nimessä sillä etteikö tuo kourallinen olisi ollut enemmän kun kallisarvoinen näinä vuosina ja on toki sitä edelleen) aiheutti halun kaivella menneitä ja olla vähän samaa mitä aiemminki oli. Järjestöaktiivi. No, sinne siis, suoraan vaan lusikka kaikkiin soppiin. Olishan sen tosiaan pikkusen toisinki voinu alotella kun täysillä, mutta se oli se musta-valkojuttu kun aiheuttaa sen ettei joko on mukana tai ei ole. Ja taas siis mennään. Ja vaikka kalenterista löytyy vielä pari tyhjääkin viikonloppua niin onhan tässä kaikenlaista tulossa. Että terve vaan vanhat tutut, vaikkakin varmaan hiukan eri kuvioista kuin aiemmin ja kovasti paljon tervetuloa uudet tuttavuudet.

Itseään ei kuulemma sais unohtaa, se aiheuttaa kuuleman mukaan pöllöytymistä. No, nii.... Tuloshan saattaa löytyä täältä näppiksen nurkista. Kukin tehköön itse johtopäätöksensä. On nimittäin uusien kuvioiden myötä käsittämättömän nautittavaa vetää sotamaalaus taas naamaan pelkän naamarasvan sijasta ja vetää jalkaan farkut lökäpöksyjen tilalle. Puhuakkin taitaa enemmän kaikesta ihan erilaisesta, tulevien palaverien työjärjestyksistä, kuka tapahtumajärjestelyt hoitaa tai ihan vaan vaikka huonosti onnistuneesta tarjoilusta. Kummasti siinä unohtaa kertoa päivän vaippasaldot tai ruokarulijanssit. Kaiken hälinän keskellä saattaa siis peräti huomata olevansa ihan ihmissukuun kuuluva mökkeytyneiden harakoiden ja pöllöjen maailmasta karanneen sijasta. Toki paluu arkeen on aina pikainen, mutta ompa akkuja taas hetkeksi ladattu. Ja sitä paitsi seuraavana päivänä saa taas näyttää oman valinnan mukaan joko harakalta tai pöllöltä.

Sit jos on niin hullu että julkisesti päättää aloittaa uumansa etsimisen pöllöytymisen vähentämisen lisäksi niin sitä saattaa käydä mielessä että kannattikohan se... Kun lähtee siitä että on suklaaholisti, kotiäiti (lue: jääkaappi aina vieressä) ja laiska niin sitä saattaa olla pikkiriikkisiä alkukankeuksia tiedossa.. Nimittäin kun laskee sitä ja laskee tätä  eikä viikossa olekaa pudonnu heti kymppiä niin sehän on ihan epistä! Sitäpaitsi superdieetilläki ollut täti laihtu noin vaan 30kg, (johon en sitten edes yritä, ettäs tiedätte) hymy naamalla koko ajan niin että miks mä en muka? Vaikka oon jo vaikka kuinka monta sivua laskenu numeroita ja käyny kerran lenkilläki..? Enkä ole kun kerran mässyttäny. No varmaan siks, että itseään muka tarttis ottaa takalistosta kiinni ja rueta oikeisii hommii eikä vaa puhua läpiä päähänsä. Joka tapauksessa, entäs jos tahtoo syödä, hyvin ja paljon? Entäs jos reenais sillai mielikuva harjotteilla, sängyn pohjalta? No se ei kuulemma auta. No, se on se todellisuus. Halus tai ei. Ja hyväksyttävä kai se on.

Lopulta mä menin sitte tosiaan ja kysyin, miten se uuma löytyy, sellaselta joka oikeesti vähä tietääki jotai uumien etsimisestä. Ja no, pitiki mennä kysymää. :D Se aatteli haastaa meikäläisen kaikki mahdolliset kapasiteetit ja ihan tosissaan. Ja ajatteli kai mussa olevan piileviä kykyjäki. Kun liikuntaa lisätään nykyiseen verrattuna sellanen 600% ja kaikki (niin, KAIKKI) ruoka-asiat pitäis laskee mitä suuhunsa laittaa niin ajattelin että tarttis varmaan tosissaan ottaa itteensä niskasta tai käskee jonku potkasta persuuksille että saa sen kaiken aikaan. Ei kai se niin justii sit oo, loppujen lopuksi, tiiättekö, ainakaa se että onko se uuma ihan kunnolla olemassa vai vaan vähä. Onhan sen uuman reunat ainaki löytyny ennenki, ilman kauheeta hommaa. No, ei siihen sitte lopulta tarvittu ku puntari ja mittanauha niin matka hyvä uumaiseksi piukkaperäksi sai alkaa. Tällä kertaa ihan uusin reseptein, aiempaa pitemmällä ja toivottavasti paljon pysyvämmällä kaavalla kun tähän asti. Ja kyllä aion tehdä niin ku käsketää. Vaikka ehkä totean vielä monta monituista kertaa olevani ihan hullu. :)

Joten. Kiitos niille jotka kattelevat mua vielä syksylläki. Onnea niille jotka kattelevat ennen sitä jatkuvasti. Anteeksi niille jotka ovat käytännössä pakotettuja siihen. Nimittäin. Hermot, jo valmiiksi riekaleina. Pinna, olematon. Tehtävä, mahdoton. Mutta koska mä oon mä niin periksi en p*rkele anna.

Kohti kadonneen uuman metsästystä..

Niinhän se meni tuo vuosikin ja vaihtui. Ja luonnollisesti niinkun asiaan kuulu, uuden vuoden kunniaksi lupaillaan aina vähän kaikenlaista. No minä menin hulluuttani ja lupasin, niinkuin varsin moni muukin nainen, alkaa metsästää sitä raskauksien, makkaran, suklaan ja grilliruuan viidakkoon kadonnutta uumaa. No, on mulla toinenkin syy, seisominen kaikkien ihmisten edessä alttarilla ei innosta, jos ei ole edes uumaa. Ja jo innostuneille tiedoksi, olen kaasona. ;) Mutta alttarilla kumminki!

Eipä ole tullut tätä blogiakaan aikoihin kirjoiteltua, kaikenmaailman selitysten takia, aion parantaa senkin tapani. Ja vaikka aionkin kertoa mulle ohi mennessä huutavista berliininmunkeista ja supisevista suklaapatukoista, pyhästi lupaan ettei blogi edelleenkään ole pelkkä laihdutusblogi, ainakaan ehkä. Mulla toivottavasti on myös muuta ajateltavaa. Luultavasti ainakin mopoautot saavat vielä osansa. Ja ne piukkaperät joista on jo aiemminki ollu puhetta.

Lähtötilanne uuman metsästykseen on, nooo, paha. Uumaa ei ole. Kiloja, liikaa. Senttejä, vielä enemmän liikaa. Tavoitteena siintää jossain maailman äärissä (tai mieluummin kyllä tuola syyskuun nurkissa jo) kiloja, vähemmän. Senttejä, paljon vähemmän. Eli, en kerro. En kiloja enkä senttejä. Eipähän tarvii sitten selitellä, miten olenkin onnistunut niin hienosti ylittämään tavoitteet heittämällä. ;)

No, kun laihduttamisen (ja lihomisen) ammattilainen käy töihin, on kai viimein myönnettävä pari juttua. Tieto ei riitä jos ei sitä käytä. Ja olen mä myös paatunut taparikollinen. Ja sitä on myös tuo toinen kaupassa kävijä, joka tässä huushollissa asustaa. Vaikka se onkin huutava vääryys että toiset voi vedellä mitä haluaa, kuinka paljon tahansa ja kuinka usein tahansa, tulee siihenkin loppu. On meinaan tuo puolisko ottanut ja lyönyt vedon. Aikoo olla rantakunnossa kesällä. No, se auttaa. Siis se, että kaupasta ei enää osteta matkaevästä kotimatkalle, siis suklaata. Eikä kotiin päästessä tarvi heti alkaa haaveilla siitä iltapalasta, yleensä suklaasta. Ja viikonloppua varten ei tarvi laahata kassillista herkkuja, sitä samaa suklaata. Bensaakin muuten taitaa säästyä, kun ei tarvii aina illalla, jos suklaa on loppu tai muuten vaan pikku huiko, lähtä kauppaan hakemaan suklaata poiketen siinä ohimennessä vähän mutkan kautta Hesellä.

No, mutta niin, niihin myöntämisjuttuihin ja karuihin faktoihin. Olen suklaaholisti (jos se jollekin ei jo tullut selväksi). Olen maailman parhaimmistoa kaikenmaailman selittelyissä, sen miksi en voi lähteä vaikka jumppaan tai miksi just nyt on pakko se munkki saada ja heti. Olen myös laiska, ihan patalaiska. Sohva vain kertakaikkiaan on paljon kivempi paikka kun räntäsateinen lenkkipolku. Ja liha on heikko, aina, joka kerta sorrun jossain kohtaa ja aina väistämättä se johtaa selittelyyn ja siinäpä se sitten taas olikin. Suklaa voittaa, joka kerta. Itsensä huijaamisessa olen kans aika hyvä, ehkä liki paras siinäkin. Sortuessa herkkuihin selittelen ittelle että kyllä mä sit taas huomenna jatkan, yeah right. Ei siis liene mikään yllätys että se uuma on hävinnyt, aina uudelleen ja uudelleen.

No tähän tämän kertaiseen soppaan kun lisää pari termiittiä, isännän joka tavoittelee rantakuntoa eka kertaa ikinä (eikä siis tosiaankaan tiedä mitä vielä on edessä), mun suloiset ja pitkät hermot, kotiäitiyden ja opiskelun niin on aika valmista. Ja olen muuten melko mestari jos edes ne ensimmäiset neljä viikkoa kun puolisko on paikalla vain viikonloppuisin pärjään ilman kovin pahoja selityksiä. :)

Mutta onneksi, jos julkisesti myöntää aikovansa löytää uumansa, on kai se vähä pakko löytää, edes hetkeksi ennen sen uutta menetystä. Mulla kun on tapana saada aikaan jos haluan, yleensä en vaa kertakaikkiaan viitti. :) Nyt siis, tai siis maanantaina tai tiistaina vasta, alan vahvasti vahvaksi ja lopetan selittelyn ja ehkä jopa otan itteäni niskasta kiinni. Sitä ennen nämä, noin kolme (3) vuorokautta otan ja vedän kaiken sen mitä seuraavaan pitkään aikaan ei tarvi vedellä. Olisi ihan liian rivoa kertoa tässä mitä ja paljonko joten totean vain että paljon. Ei sellanen laihojen paljon vaan sellanen lihavien todella paljon. Ompahan ainakin mistä pudottaa. :D

Junassako, vai laiturilla vielä?

Ompahan taas vierähtäny, karvannostatus aiheita olis kyllä ollu, mopoautoja, mummoja jonossa ja sun muuta, mutta saatanpa kiteyttää ne ekaks siihen että mitäs olikaa näkemyserot ja erilaiset tavat nousta junan kyytiin, tai olla nousematta. Voipi silti olla että palailen noihinki vielä jossain kohtaa mutta jospa lähtis taas tästä.

Eli, ompa tullu taas törmättyä jos jonkilaiseen näkemyseroon. Toki meitä on tosiaan moneen junaan ja jotku jää sinne laiturillekki mutta toisinaan ne asiat kummastuttaa enemmän, kun toisinaan vähä edes vähemmän. Omat mielipiteet ja ajatukset on tietty niitä ihan oikeita näkemyksiä, ihan kaikkien mielestä ja toisinaan aikaseksi saakin melkosen herkullisia keskusteluita. Mutta ni, pari sanaa parista viime aikoina vastaantulleesta aiheesta...Ja ihan mun junasta katsottuna. Ensiksi varmaan jokaiselle tuttu aihe, ikuisuus sellainen, maailmanparannus. Maailmastahan ku saa millon vaan paremman paikan yks ihminen ja ihan niinko tahtoo. Ihailtavaa naiviutta. Tosin aika moni niistä maailman parantajista kyynistyy jossain kohtaa. Ei sitä maailmaa sitten saanukkaa pelastettua ihan vaan sillä innolla ja tarmokkuudella. Se raaka työ kun pukkaa kuittaamaan puolet niistä maailmanparantajista johonki kivenkoloon sillon kun sitä työtä olis oikeesti tehtävä. Mutta, tahdon toivottaa onnea (taas) jokaiselle maailmanparantajalle, joka asiaansa jaksaa ajaa. Kyynistymättä, uskoen ihan sata lasissa siihen että kyllä se maailma vielä pelastuu tai ainaki se meidän kunnan leikkari korjataan ihan vaan siks koska ne haluaa niin. Ja sille toiselle puoliskolle toivottelisin pitkää pinnaa niiden toisten kanssa, niitä tarvitaan, kun ei pelkillä kyynistyjillä maailmaa voida kai edes parantaa, saati sitte koskaan pelastaa. Miten musta muuten tuntuu, (anteeksi vaan jo valmiiksi stereotyypittely) että niillä maailmanparantajilla on joko musta puku ja aina erilainen kravatti, ne puhuu kaikki vähän hassusti ja tukka on joko totaalisliipattu tai ihan pystyssä tai sitten niillä on punanen tai musta pitkä tukka, vaihtoehtoisesti rastat, moniväriset mielellään ja mustat vaatteet ja ehkä joku korsetti. Tietysti unohtamatta niitä jotka on unohtanu että ollaan jo 2000-luvun puolella.

No se maailmanparannuksesta... ;) Kyllä täällä ihan taviksillaki on palansa purtavana. Asiat kun ihan tavallisessaki elämässä täytyy toisinaan laittaa tärkeysjärjestykseen. Se mikä kenellekki on tärkeetä, vaihtelee sanoisinko, melko railakkaasti. Joku voi haluta panostaa luomuruokaan, toiselle se on käytännön mahdottomuus. Toisella voi olla siisteys maailman napa ja toinen ennemmin pitää stressitasonsa kurissa eikä ihan jokaista pölypalleroa jaksa aina murehtia. Sohvakin ku voi olla ihan kiva paikka. Telkkarin katseluki aiheuttaa varsinki isommassa porukassa melkosia haasteita, ainaki jos tarttis löytyä ohjelma jota kaikki katsoo. Eikä siihen kyllä tarvita kun kotisohva että eri kanavat sais erilaisen kannatuksen.. No ehkä nämäki edellä mainitut on pienen pieniä osasia siitä mitä kaikkee joutuu laittamaan tärkeysjärjestykseen, mutta kyllä niistäki aina kaikenlaista aikaan saa.

Mutta meillä taviksilla ja myös maailmanparantajilla on yksi yhteinen näkemysero. Ja se on vakio. Nimittäin tuo lasten kasvatus. Jokainen lapseton tietää miten lapsia kuuluisi kasvattaa, kuten myös jokainen jo lapsia kasvattanut tietää miten ainakin omansa kasvatti ja miten naapuri ei kasvata. Jokaisella perheelläkin on oma mielipiteensä, useimmin myös jokaisella vanhemmalla oma asianlaitansa. Käytöstavat, ah mikä aihe. Se oli se meiän lapset ja naapurin kakarat, eiks juu? Kukin kai kuvittelee ainakin kasvattavansa lapsistaan mallikansalaisia, omalla reseptillään, ja meni miten meni niin kannassaan on pysyttävä. Osasta siis tulee mallikansalaisia ja osasta sitte ei ihan. Mitenhän tuo on, saako lapsille ostaa/antaa alkoholia, kun ne ei vielä lain puitteissa sitä sais nautiskella? Entä tupakointi, mites se? Onko sen nyt niin väliä jos pikkusen liikaa meikkiä käyttää? Tai unohtaa housut kotiin ja vesirajassa vilkkuva hamonen "lämmittää" talvipakkasilla? Tai saako ruoka suussa puhua? Autetaanko aina kun lapsi pyytää, iästä oikeastaan huolimatta, vai tarvisko joskus tehdä myös ite? Lista taitaa olla noin loputon, mutta yksi aihe on musta kyllä ylitse muiden, millon kuuluu kasvaa aikuiseksi? Millon tarvis pärjätä, ihan ite. Maksaa laskunsa, huoltaa autonsa, ruokkia lapsensa ja hoitaa aamuherätyksensä, ihan ite. Ja sitten kun pärjää ihan ite, kuuluuko muistaa ettei ole vain ja ainoastaan yksin maailman napa. Joku ehkä muistaa sen paremmin, toinen vähä heikommin, mutta kai se muistaa kuuluis, edes toisinaan? No tähän vastaan. Kuuluis. Muut jääköön kunkin junailijan itse pohdittavaksi. Mullakin kaikesta oma näkemykseni on, monen mausta poikkeava.

Olishan näitä, ihmisten eroavaisia ajatuksia pohdittavaksi. Osasta saa karvansa pystyyn ja osan voi ehkä jotenki jopa sulattaa mutta niistä laiturille jääneistä.. Me harmaaseen massaan kuuluvat, ketkä mielestämme siellä junan mukana kuljeksitaan olis kai hyvä muistaa, ettei se meidän mielestä laiturille jääny tyyppi ehkä jääny sinne omasta tahdostaan. Tai sitten se ei edes omasta mielestään ole laiturilla, vaan junassa. Sekin ku on sellanen näkemysero, kuka mihinki junansa sijottaa....

p.s.
Lupaan itsekin jatkaa harjoituksia, heti huomenna, muistaakseni edellä mainitsemani, sen että meitä tosiaan on moneen junaan.... ;)